- Pohdiskeluja lähinnä musiikista, kirjoista ja elokuvista.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Pohjoismaiset taruolennot ja jumalolennot



Johan Egerkransin kirjoittamat ja kuvittamat kirjat Pohjoismaiset taruolennot ja Pohjoismaiset jumalolennot kiinnittivät huomioni kirjakaupassa. Kirjojen lueskelu kaupassa kun ei ole kovin mukavaa, niin seuraavalla kirjastoreissulla kävinkin nappaamassa kirjat luettavaksi. 

Selailin taruolennoista eli mm. tontuista, keijuista, maahisista ja erilaisista hirviöistä kertovan kirjan ensin. Listataan positiiviset asiat heti alkuun: tykkäsin kuvituksesta todella paljon! Kuvat ovat synkkiä ja lasten mielestä varmaan jopa pelottavia, mutta eiväthän kotitontut mitään iloisia punaposkisia joulutonttuja nyt olekaan. Kirjassa on kokonaisia sivun kokoisia väripiirroksia sekä yksinkertaisempia luonnosmaisempia hahmotelmia eri otuksista. Lisäksi tekstiä ei ole todellakaan liikaa, joten informaatiotulvaa ei tämän teoksen kohdalla tarvitse pelätä. 126-sivuinen teos ei tosiaan kovin yksityiskohtaista tietoa olennoista anna. Kirja kattaa lähinnä perusasiat jokaisen olennon kohdalla, eli mitään uutta tietoa kirja ei varsinaisesti anna tutuista  olennoista. Veikkaisin, että osittain tämän takia kirjan loppuun on kerätty kirjallisuusluettelo, josta voi halutessaan lueskella lisätietoa.

Sitten voinkin siirtyä negatiivisempiin puoliin. Kirjan tekijä on ruotsalainen, joten näin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna kaikki kirjan olennot eivät ole tuttuja, minkä suomentajakin mainitsee teoksessa. Toisaalta suurin osa olennoista on tuttuja molemmissa kulttuureissa, joten siinä mielessä kirjailijan ruotsalaisuus ei haittaa. Kirjan lopussa oleva kirjallisuusluettelo on pääasiassa ruotsinkielistä kirjallisuutta, ja olisinkin kaivannut mahdollisia suomennoksia tai vastaavaa suomenkielistä kirjallisuutta mukaan, kuten jumalolennoista kertovassa kirjassa. En tiedä johtuiko suomennoksesta, mutta välillä jotkin lisäykset tuntuivat irrallisilta ja jotkin sijamuotojen käytöt hassuilta. Ihan niin kuin olisi lopullinen kielentarkistus jäänyt tekemättä. Välillä jäin kaipaamaan lisätietoa joistakin olennoista. Esimerkiksi jonkin olennon saattoivat nähdä vain ne, jotka olivat syntyneet torstaina tai sunnuntaina. Minua jäi mietityttämään, mitä erikoista juuri näissä päivissä on olentojen näkemisen kannalta. Toki nykyaikana melkein kaiken tiedon löytää internetin syövereistä, kun vain jaksaa etsiä. Mutta kirjaa lukiessani en haluaisi istua koneen äärellä vain sen takia, että voin etsiä lisätietoa, etenkin jos kyseessä on tietokirjamainen teos, jonka pitäisi jossain määrin selittää kattavasti esittelemänsä asia.

Eli kirjan vahva puoli on nimenomaan kuvissa, ei niinkään kuvien sekaan ripotellussa tekstissä. Ja kuvatekstien fontti oli hieman epäselvää alkuun ennen kuin sitä oppi lukemaan. Ja sittenkin tajusin paljolti lukevani pätkiä leipätekstistä... Toisaalta jos kaipaa pähkinänkuoressa perustietoa vedenhaltioista tai lohikäärmeistä, niin tässäpä sopiva kirja siihen. Samalla voi nauttia synkähtävästä kuvituksesta!

Pohjoismaiset jumalolennot -kirjassa olikin otettu edellisen kirjan ongelmakohdista opikseen. Ainakaan minä en löytänyt kirjasta mitään pahaa sanottavaa. Kirjan tiedot pohjaavat Proosa-Eddaan ja Runo-Eddaan, ja kirjan lopussa on listattu lisäkirjallisuutta sitä kaipaaville. Nyt on jopa kirjojen suomennoksia mainittu, kuten Eddan eri käännöksiä. Tutuksi tulevat siis maailman luominen, Yggdrasil (maailmanpuu), sen yhdeksän maailmaa, jumalat ja jumalattaret (esim. Odin, Tor, Freja, Idun) ja jättiläiset sekä muut oudot olennot. Lopuksi käsitellään myös Ragnarök eli maailman tuhoutuminen. Kirjan kuvitus jatkaa edellisen kirjan tapaan, joskin luonnosmaisia hahmotelmia on vähemmän. Kuvat ovat edelleen synkkiä, mutta silti hienoja!

Kirja oli kyllä juuri sopivaa luettavaa tälle vuodellle, sillä kolmas Thor-leffa pitäisi ilmestyä vuoden loppupuolella. En aiemmin ole kovin perehtynyt Odiniin ja Thoriin ynnä muihin jumaliin, mutta tämä kirja antoi perustiedot. Toisaalta oli hauska huomata, miten paljon elokuvat ottaneet vapauksia, joista en aiemmin ollut edes tietoinen. Tämäkin kirja antaa sopivasti perustiedot jumalista, eikä informaatioähkyä pääse edelleenkään syntymään.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Baskimaan murhat



Törmäsin Dolores Redondon Baskimaan murhat -trilogiaan kirjaston uutuuspöydässä. Olisin napannut ensimmäisen osan luettavaksi saman tien, mutta koska kirjan alkuperäiskieli oli espanja, päätin lukea sen alkuperäiskielellä. Käännöskirjallisuutta tulee luettua niin paljon, että yritän edes espanjankieliset kirjat lukea alkuperäisinä, jos niitä vain on kirjastossa saatavilla. Ja tuleepahan pidettyä yllä edes vähän kielitaitoa.

Sarja kertoo Amaia Salazarista, poliisista, joka lähetetään kotikyläänsä selvittämään teinitytön murhaa. Oma elämä, oma menneisyys ja murhien selvittely kietoutuvat pikkukylässä auttamatta toisiinsa. Poliisina Amaia on tottunut loogiseen päättelyyn, mutta nyt mukaan tulee yliluonnollisia vivahteita, kun murhiin näyttää liittyvän baskien myyttisiä jumalia. Myös Engrasi-tädin ja Rosaura-siskon kyvyt tulkita tarot-kortteja saavat Amaian loogisen ajattelun koetukselle. Kirjoissa sekoittuvat FBI-tyyppinen poliisintyö ja Baskimaan myyttisyys. Mielenkiintoinen sekoitus siis.

Etenkin sarjan kaksi ensimmäistä osaa Näkymätön vartija ja Luualttari ovat trillerin ja dekkarin sekoituksia. Luen harvoin jännityskirjallisuutta, joten ehkä siksi kirjoja oli välillä ahdistava lukea. Siksi pidinkin näiden kirjojen välissä varmaan puolen vuoden tauon. Kirjojen tunnelma oli välillä selkäpiitä karmiva. Kolmas osa Myrskyuhri olikin sitten jotain ihan muuta. Kauhuelementti, joka edellisessä osassa piti minut koukussa, oli hävinnyt tyystin. Ei kirja huono ollut missään nimessä, mutta jotakin kahden viimeisen osan välissä oli tapahtunut, koska kirjan hahmotkin tuntuivat muuttuneen. En käsittänyt Amaian tekemisiä ollenkaan. Välillä mietin jo, onko kielimuuri tullut vastaan ja minulla jäänyt jotain olennaisia nyansseja ymmärtämättä, mutta ainakin Goodreadsissa lukemani kommentit osoittivat, että muutkin tätä ihmettelivät.

Positiivista kirjoissa oli ehdottomasti se, että baskien kulttuuri on nostettu esille suuremman yleisön tietoisuuteen. Mutta kyllä niitä miinuksiakin löytyi, lähinnä juonen puolelta ja etenkin viimeisestä osasta. Eniten ihmettelin sivujuonta, jossa Amaia pitää yhteyttä FBI-kollegaansa Dupreehen. En vieläkään oikein ymmärrä, mikä tehtävä tällä oli kokonaisuuden kannalta. Jotenkin Dupreen mystiset lausahdukset vertautuivat Engrasi-tädin tarot-korttien lukemiseen, omituisia vihjailevia toteamuksia. Lisäksi tuomari Markinan hahmo oli minusta alusta asti jotenkin omituinen, eikä hänen kiinnostuksensa herääminen Amaiaa kohtaan tuntunut luontevalta. Amaian ja Markinan välinen kemia ei minusta istunut kirjoihin ollenkaan. Minusta tuntui epämukavalta, miten tilanne oli kirjoissa rakennettu, enkä olisi halunnut lukea näitä kohtauksia ollenkaan. Harvinaisen voimakkaan tunteen kirja siis laukaisi. Kolmas osa kyllä niputti nätisti langat yhteen, ja vastaukset suurimpiin kysymyksiin saatiin, mutta jotenkin hätäiseltä ratkaisut vaikuttivat: kaikki tapahtui muutaman sivun aikana. Olisin kaivannut pitempää kehittelyä ja selkeämpiä ratkaisuja. Toisaalta nyt lukijalle jäi valta tulkita: uskoako yliluonnollisiin elementteihin vai päätyä loogiseen ratkaisuun.

Kaiken kaikkiaan kirjat olivat viihdyttävää luettavaa pienistä puutteista huolimatta ja pitivät lukijan hyvin otteessaan.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

The Sword of Shannara


En tiedä, miten onnistun törmäämään fantasiakirjoihin, joita ei ole suomennettu. Tässä on taas yksi eeppinen fantasiasarja, josta on käännetty suomeksi vain muutama kirja. Ymmärtääkseni Terry Brooksin Shannara-sarja koostuu lähinnä trilogioista, joista The Sword of Shannara on ensimmäinen. Seuraava sarja on neliosainen Heritage of Shannara, joka on jollain mystisellä logiikalla suomennettu. Oli sitten pakko tarttua englanninkieliseen teokseen, mutta ehkä seuraavat kirjat kokeilen lukea suomeksi. Englanniksi lukeminen ei siis ole mikään ongelma, mutta tykkään mieluummin lukea fantasiaa suomeksi. Syynä tähän on oikeastaan se, että joskus fantasiaelementtejä on vaikea ymmärtää, etenkin jos ilmiöille tms. on annettu ihan uusi nimitys. Poikkeuksena mainittakoon Game of Thrones, jonka ensimmäisen osan luin suomeksi enkä tykännyt käännöksestä yhtään. Loput osat oli pakko lukea enkuksi, koska Winterfellin kääntyminen Talvivaaraksi ei vain toiminut päässäni ollenkaan. Tosin katsoin tv-sarjaa ennen kuin luin kirjoja, joten ehdin tottua englanninkielisiin nimityksiin... Brooksin fantasia on seikkailufantasiaa, joten tekstin ymmärtäminen ei ole ongelma, koska fantasiamaisuus ilmenee lähinnä hahmoissa (kääpiöitä, haltioita, demoneja...) sekä hahmojen taikavoimissa.

Trilogian ensimmäinen osa The Sword of Shannara muistuttaa pelottavalla tavalla Taru sormusten herrasta -trilogiaa. Luinkin netistä kommentteja, joissa kritisoitiin Brooksin kirjoja nimenomaan siitä, että yhteyksiä Tolkieniin on havaittavissa. Kirjan esipuheessa Brooks mainitsee TSH:n vaikutuksen kirjoittamiseensa, joten se sai minut kiinnittämään yhtäläisyyksiin huomiota. Kirjassa on druidi Allanon, jolla on taikavoimia. Muutenkin hahmo on mystinen, eikä hänen tekemisiään pahemmin selitellä. Vähän samanlainen hahmo kuin Gandalf. Lisäksi yhden haltian nimi on Durin, mikä sai minut TSH-fanina kiemurtelemaan epämukavasti: antaa nyt kääpiön nimi haltialle... Lisäksi kirja kertoo siitä, kuinka Allanonin johdolla joukko ihmisiä, kääpiöitä ja haltioita lähtee etsimään Shannaran miekkaa, jotta he voisivat voittaa pahan ilmentymän Warlock Lordin. Vähän tuli Sormuksen saattue tästä mieleen...

Kaksi muuta osaa The Elfstones of Shannara ja The Wishsong of Shannara kertovat vastaavanlaisen tarinan. Allanon hakee Ohmsfordin perheen jäsenen mukaansa, koska tarvitsee suvussa kulkevien taikavoimien apua estääkseen demoneita (tai muita pimeän voimien ilmentymiä) valtaamasta maailmaa. Kirjan sivut kyllä kääntyvät tiuhaan tahtiin (tai niin tiuhaan kuin vieraskielisen kirjan sivut voivat) ja juoni vetää mukanaan, mutta jotakin kirjoista jää puuttumaan. Ehkä tarinoiden samankaltaisuus häiritsee, vaikka en kirjoja lukenutkaan putkeen. Toisaalta kirjat ovat tuttua ja turvallista eeppistä fantasiaa: hyvä ja paha taistelevat maailman herruudesta.

Brooksin luoma maailma on mielenkiintoinen ja luen kyllä muutkin samaan maailmaan liittyvät kirjat jossain vaiheessa. Taas kerran olen iloinen kirjaston kattavasta valikoimasta, jopa nämä englanninkieliset kirjat löytyvät sieltä. Trilogian toisen osan pohjalta on tehty tv-sarja  The Shannara Chronicles, johon tutustuin ennen kuin olin kirjoista kuullutkaan. Sen mitä sarjasta muistan poikkeaa kirjan juonesta, ja jatkoakin sarjalle on tulossa tänä vuonna. Täytyy ehkä verestää muistoja sarjan osalta ennen uuden kauden alkamista. Kirjat kyllä sopivat hyvin tv-sarjaksi, sillä turhaa höpinää niissä ei ole, vaan seikkailu alkaa saman tien eikä sen päättymisen jälkeisiä olotiloja jäädä sivutolkulla pohtimaan.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Flavia de Luce

    


Flavia de Luce -kirjasarja kertoo 11-vuotiaasta Flaviasta, joka ratkoo rikoksia, pitää kemiasta ja nimittää itseään mestarimyrkyttäjäksi. Kun kuulin kirjoista ensimmäisen kerran, olin hieman epäileväinen, miten lapsikertoja toimii lähinnä aikuisille suunnatuissa kirjoissa. Sarjan viisi ensimmäistä kirjaa luettuani voin todeta, että hyvin toimii. Kirjojen miljöö on 1950-luvun Englannin pikkukylä, jossa Flavia perheineen asuu rapistuvassa sukukartanossa. Isä on kiinnostunut enemmän postimerkeistä kuin lapsistaan ja äiti on kadonnut vuorikiipeilyonnettomuudessa ja todettu kuolleeksi. Flavian isosiskot lähinnä kiusaavat kuopusta, mutta eipä Flaviakaan toimettomaksi jää kepposten suhteen.

Takakansissa mainitaan kirjojen olevan sekoitus neiti Marplea ja Viisikko-kirjoja, mikä onkin osuva kuvaus. Murhamysteerit eivät ole mitenkään erikoisia, mutta kirjojen ehdoton vahvuus onkin se, miten elämää kuvataan Flavian silmin. Flavia on jossain määrin pikkuvanha ja ajatuksenjuoksu on aikamoista 11-vuotiaalle. Tämän vuoksi hän on mitä sopivin henkilö ratkomaan murhia ja näyttämään poliisille pitkää nenää.  Hän asustelee kartanon hylätyssä itäsiivessä, jossa myös Tar-enon vanha kemianlaboratorio sijaitsee. Jotenkin on vain vaikea kuvitella lasta tekemässä erilaisia kemiallisia kokeita... Tämä johtuu ehkä siitä, että itse en muista kemian tunneilta paljon mitään, joten Flavian laaja tietämys aiheesta yllättää, positiivisessa mielessä tietenkin.

Kirjat sivuavat myös ikäviä teemoja: miten sota vaikuttaa ihmisiin jälkikäteen tai miten perhe reagoi toisen vanhemman menetykseen. Vaikka Flavia kuvataan kirjassa fiksuksi lapseksi, on hän siitä huolimatta yksinäinen. Isään ei saa kunnolla kontaktia, ja siskotkin kiusoittelevat esimerkiksi väittämällä Flaviaa adoptiolapseksi, eikä omanikäistä seuraa näytä hänen ympärillään olevan. Flavian elämä näyttää olevan suhteellisen vapaata: hän pääsee juoksentelemaan missä haluaa ja milloin haluaa, kunhan on ruoka-aikaan saapuvilla. Tosin tästäkään Flavia ei aina onnistu pitämään kiinni, koska seikkailuthan eivät aikaa katso. Minä ainakin olisin ollut lapsena onneni kukkuloilla, jos olisin yhtä huolettomasti voinut tulla ja mennä kotona.

Kirjat ovat piristävän erilaisia muihin dekkareihin verrattuna, sillä onhan pääosassa lapsi, joka on kiinnostunut myrkyistä ja käyttää kemiaa apunaan ratkoessaan murhia. Oma kiinnostus kemiaan peruskoulussa olisi voinut olla aivan toinen, jos olisin lukenut kirjat silloin. Plussaa myös sujuvasta käännöksestä, senkin ansiosta sivuja tuli käänneltyä rivakkaa tahtia.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Rizzoli & Isles



Jäin koukkuun Rizzoli & Isles -sarjaan oikeastaan vasta useamman tuotantokauden katsomisen jälkeen. Vasta nyt kun sarja on jo loppunut, olen koukuttunut hahmoihin enemmän ja materialistinen minäni haluaa täyttää vähäisen hyllytilani DVD:illä. Katsottuani useamman tuotantokauden luin netistä, että sarja pohjaa Tess Gerritsenin kirjoihin. Vaikka tiesin, että kirjat ja tv-sarja poikkeavat toisistaan paljon, halusin siitä huolimatta tutustua kirjoihin.

Eroavaisuuksia on niin paljon, että pidän kirjoja ja tv-sarjaa kahtena ihan eri asiana. Ei niitä voi verrata keskenään. Kirjan hahmot ovat ihan erilaisia verrattuna sarjaan. Minä samaistun enemmän tv-sarjan hahmoihin ja saan niistä paljon enemmän irti kuin kirjoista. Kirjoissa minua harmitti eniten se, että hahmojen henkilökohtainen elämä oli jotenkin taka-alalla ja olisin mielelläni lukenut enemmän heidän henkilökohtaisten suhteiden kehityksestä. Toki henkilökohtaisia suhteita kirjoissa käsitellään, mutta jäin kyllä kaipaamaan jotain enemmän. Ilmeisesti sisäinen romantikkoni nosti tässä kohtaa päätään. Kirjoissa Jane Rizzoli menee naimisiin FBI-agentin Gabriel Deanin kanssa ja heillä on yksi lapsi. Televisiossa tätä ei todellakaan tulla näkemään. Myös Maura Islesin elämä on ihan erilaista televisiossa kuin kirjoissa. Kirjojen Maura on jotenkin paljon masentavampi ja ikävämpi kuin televisiossa: ihastus pappiin ja suhteen mahdottomuus luo kirjoissa Mauran ylle surullisen auran. Televisiossa naisten ystävyys on paljon syvempi ja vitsit ovat ihan omaa luokkaansa. Näitä ei kirjoissa todellakaan nähdä. Kaiken kaikkiaan kirjat ovat jollain tasolla synkempiä ja tv-sarja taas esittää juonenkäänteet huumorilla höystettynä.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös Rizzolin tuotantokaudet. Toisaalta olisin halunnut vielä jatkaa murhien ratkomista heidän kanssaan, mutta toisaalta ymmärrän, että joskus sarjan täytyy loppua. Mieluummin kuitenkin niin päin, että sarja loppuu mielestäni liian aikaisin kuin niin, että sarjaa jatketaan väkisin vääntämällä. Ja loppuratkaisuun olen kyllä tyytyväinen, mikä on pääasia. Sarja on juuri sopivaa aivot narikkaan -materiaalia, ja sen huumori uppoaa minuun täydellisesti.

Tätä sarjaa katsellessa mietin, että toivottavasti minullakin on joskus työ, josta pitäisin yhtä paljon kuin Jane ja Maura omistaan. En haluaisi tehdä työtä pelkästään rahan takia vaan siksi, että oikeasti nautin siitä, ja se hyödyttää ihmisiä jotenkin. Olen kateellinen Janen ja Mauran tiiviistä työyhteisöstä, jonka kanssa voi viettää helposti aikaa myös vapaa-ajalla. Haluaisin olla hyvä, todella hyvä, mitä sitten ikinä tulenkaan tekemään työkseni, ihan niin kuin Jane ja Maura. Toivottavasti työnteko opettaa. Sillä tällä hetkellä en koe olevani todella hyvä oikein missään, ainakaan mitä voisin tehdä työkseni.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Täällä Pohjantähden alla


Tänä vuonna juhlitaan 100-vuotiasta Suomea, joten sen kunniaksi tein uuden vuoden lupauksen lukea enemmän kotimaisia kirjoja. Yritän lukea etenkin klassikoiksi nimettyjä teoksia, vaikka en viihdekirjallisuutta aiokaan vältellä. Joskus tarvitsen välipaloja. Ne tulivat kyllä tarpeeseen, kun kahlasin läpi Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa. Välillä oli pakko keskeyttää lukeminen useiksi päiviksi, koska en vain pystynyt jatkamaan. Enkä todellakaan lukenut kirjoja putkeen, vaan yhden lopetettuani luin välissä muuta ja jatkoin sitten taas. Vaikka kirja on klassikko, tiesin loppujen lopuksi hyvin vähän kirjojen juonesta etukäteen. Vain sen, että kirjat kertovat yhden perheen elämästä 1800-luvun lopulta jonnekin sotien jälkeiseen aikaan asti. Ja noh, sitähän se juoni etupäässä oli.

Ensimmäinen kirja kertoo siitä kuinka "Alussa oli suo, kuokka ja Jussi." eli kuinka Jussi raivaa suosta itselleen pellot ja rakentaa torppaansa. Toisessa kirjassa käsitellään lähinnä Jussin poikien Akselin, Aleksin ja Akustin tekemisiä sekä Suomen sisällissotaa (tai mitä nimitystä punaisten ja valkoisten välisestä sodasta nyt halutaankaan käyttää). Toinen osa oli minusta ehdottomasti tylsin ja puuduttavin ehkä juuri siksi, että siinä käsiteltiin niin paljon politiikkaa ja siitä johtunutta sotaa. Pakko myöntää, että koulun historiantunneilta ei ole aiheesta paljon jäänyt mieleen, oikeastaan vain lopputulos. Kirja antoi kyllä hyvin kansantajuisen kuvauksen siitä, millaista elämää sisällissodan aikaan on ollut. Kolmas kirja kertookin sitten enemmän Akselin perheen ja hänen poikansa Vilhon elämästä eikä sodilta voida välttyä, kun talvi- ja jatkosota tulevat. 

Ymmärrän, miksi trilogia on saanut klassikon aseman ja miksi sanotaan, että jokaisen suomalaisen pitäisi kirjat lukea. Lukija, jolla ei ole kosketuspintaa 1900-luvun alkupuolen elämänmenoon, saa kirjasta hyvän käsityksen, millaista elämää tuohon aikaan on etenkin maaseudulla eletty, ja miten yhteiskunnalliset muutokset ovat arkielämään vaikuttaneet. Ehkä historiantunneilta olisi jäänyt jotain mieleen Suomen historiasta, jos olisin tämän jo silloin lukenut. Ja nyt ymmärrän paremmin, millaista elämää tuohon aikaan vietettiin, millaista elämää isovanhempani ja heidän vanhempansa elivät maaseudulla.

Pidin kirjoissa siitä, miten Linna osaa muutamalla lyhyellä lauseella vangita tietynlaisen tunnelman. Yleensä nämä kuvaukset liittyvät jollain tapaa luontoon tai muuhun miljööseen. Etenkin jokaisen kirjan lopussa oli todella vaikuttavia kuvauksia hyvin arkisista tilanteissa, joissa luonto oli läsnä. Vastaavasti en taas pitänyt kirjojen dialogipätkistä. Ymmärrän, että katkeilevilla ja toistavilla vuorosanoilla halutaan ilmentää todellista puhetta, joka harvoin tulee suusta yhtenä koherenttina virkkeenä. Mutta silti. Joskus raastoi hermoja lukea toistavaa mutinaa, josta ei edes tahtonut ymmärtää, mitä hahmo edes sanomisillaan tarkoitti. Monesti lauseet olivat täyttä sanahelinää. Toisaalta dialogit onnistuivat hyvin kuvaamaan jokaista hahmoa ja heidän tapaansa puhua: hahmot olisi tunnistanut pelkistä vuorosanoista. Pakkopullana kirjoja on mahdoton lukea, koska kerronta on välillä todella hidastempoista arkielämän kuvaamista. Mutta siinähän historiallinen arvo todella onkin. Voisinkin todeta, että kaikkien suomalaisten kannattaa lukea ainakin ensimmäinen osa. Ja ne, joita tarinaa alkaa todella kiinnostaa, voivat jatkaa pidemmälle.

Vielä täytyisi saada inspiraatiota lukea Linnan Tuntematon sotilas. En ole mikään sotakirjallisuuden ystävä, ja jo näiden kirjojen vähäiset rintamakuvaukset ja vankileirillä oleilu olivat enemmän kuin tarpeeksi. Eli voi vierähtää hetkinen ennen kuin uskallan tarttua Tuntemattomaan. Sentään olen yhden klassikon saanut tälle vuodelle luettua. Ehkäpä seuraavaksi tartun johonkin vähän nopealukuisempaan kotimaiseen teokseen.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Timeless



Löysin sarjan sattumalta netistä. Idea aikamatkustuksesta tuntui mielenkiintoiselta, ja etenkin alkuun tykkäsin sarjasta. Mutta mitä pidemmälle sarja on nyt edennyt, sitä skeptisemmin alan suhtautua juonenkäänteisiin. Yksinkertaisuudessaan sarja kertoo siitä, kuinka kolme henkilöä (historioitsija Lucy, sotilas Wyatt ja aikakoneen kuljettaja Rufus) matkustaa aikakoneella menneisyyteen estääkseen vihollisen yritykset muuttaa historiaa.

Eniten minua on alkanut ärsyttää se, että hahmot kyllä tajuavat menneisyyden muuttamisen seuraukset, mutta kuitenkin (ja osittain väistämättä) he muuttavat jotakin menneisyydessä ja näin ollen myös nykyisyys muuttuu. Jos menneessä tappaa vahingossa jonkun, niin hänen mahdollinen sukulinjansa katoaa nykyisyydestä. Ja jos joku ei kuollutkaan silloin kuin olisi pitänyt, muuttuu nykyisyys. Etenkin sarjan alkuun aina heidän lähtiessään painotettiin sitä, että tapahtumia ei saa estää, vaan on vain estettävä vihollisen eli Flynnin tekoset. Esimerkiksi jos Yhdysvaltain presidentti murhataan tiettyyn aikaan, niin sen täytyy antaa tapahtua, tärkeintä on vain, että Flynnin suunnitelmat epäonnistuvat. Sarjan edetessä tätä ei kuitenkaan enää toistella, kai sen oletetaan olevan itsestäänselvyys.

Kuitenkin Wyatt haluaa pelastaa kuolleen vaimonsa muuttamalla historiaa. Tässä onkin toinen ärsyttävä aihe. Olisihan se hienoa, että epäoikeudenmukaisesti kuolleet ihmiset voitaisiin palauttaa henkiin estämällä heidän kuolemansa menneisyydessä. Kyllä minä ymmärrän tämän näkökulman. Lähinnä mietin teon eettisyyttä siltä kannalta, että ehkä kyseisen henkilön olemassaolo muuttaa nykyisyyttä tavoilla, joita ei voi tietää. Ja miten oikein se on, että kourallisella ihmisiä on edes mahdollisuus matkustaa menneisyyteen ja korjata heidän elämänsä vääryydet. Jollain tasolla uskon siihen, että kaikilla tapahtumilla on tarkoituksensa, vaikka niitä ei aina itse havaitse. Ehkä jonkun ihmisen on tarkoitus kuolla nuorena. Ehkä jonkun ei ole tarkoitus saada koskaan jälkikasvua. Mistäs sen tietää. Mielestäni luonnonlakeja täytyy kunnioittaa, eikä kuolleita pitäisi herättää henkiin millään tavalla. Toki siitä voidaan olla montaa mieltä, kuuluvatko esimerkiksi henkirikosten uhrit tähän joukkoon.

Tiedostan kyllä, että viihdeohjelmat ovat puhtaasti viihteellisiä, ja tällainen spekulointi on jossain määrin turhaa. Mutta jos kerran kulutan aikaani moisen katseluun, yritän löytää jotain sanomaa kaiken höpötyksen takaa. Timelessin opetus voisi ehkä olla se, että emme voi mitenkään tietää, mitkä tekomme vaikuttavat tulevaisuuteen ja miten. Kenties se, että autamme jotakuta tuntematonta muuttaa hänen elämäänsä jotenkin ja siitä aiheutuu muutos kenties jonkun toisen elämässä ja niin edelleen. Ja näin domino-efekti lähtee liikkumaan. Kaikki nämä muutokset voivat luoda kokonaan toisenlaisen tulevaisuuden, paremman toivottavasti.

lauantai 18. helmikuuta 2017

Divergent-trilogia



En edes muista, mistä kuulin Veronica Rothin Divergent-sarjasta. Viimeistään kai siinä vaiheessa kun elokuvien trailerit alkoivat pyöriä netissä. Tai sitten Goodreadsin listoilla. Eipä sillä kai väliä ole. Kuitenkin nappasin kirjat kirjastosta mukaani, kun kerrankin pyörin nuortenosastolla. Ajattelin sivistää itseäni tämänkin sarjan suhteen vihdoin ja viimein. Myönnän, että nyt "aikuisena" tulee luettua yhä vähemmän nuortenkirjoja. Toisaalta sääli, koska kyllähän niitä nyt muutkin voivat lukea kuin nuoret. Ja nuori aikuinen kai minä vielä sentään olen. Itse olen lähinnä keskittynyt lukemaan uudestaan kirjoja, joita itse nuorempana luin. Ja nytkin tartun lähinnä uusiin kirjasarjoihin, jotka ovat muutenkin pinnalla. Enkä edes tartu niihin tuoreeltaan vaan vasta monen vuoden kuluttua ilmestymisestä.

Kirjojen juonesta sen verran, että Kaupungin asukkaat on jaettu viiteen eri osastoon: Vaatimattomiin, Uskaliaisiin, Teräviin, Rehteihin ja Sopuisiin. 16-vuotiaana kaikki tekevät taipumustestin, joka kertoo, mihin osastoon kukin kuuluu. Yleensä lapset valitsevat vanhempiensa osaston, ja jos joku vaihtaa osastoa, silloin käytännössä katkaisee kaikki siteensä perheeseensä. Osastojen lisäksi ovat sitten osattomat, jotka ovat yhteiskunnan alinta sakkia, kuten nykypäivän kodittomat tai slummien asukit. Ja sitten on myös divergenttejä, outolintuja, joilla on taipumuksia useampaan osastoon. Kun päähenkilö Tris vaihtaa Vaatimattomasta Uskaliaaseen, niin siitähän tapahtumat lähtevät vierimään. On kaikenlaista taistelua milloin ketäkin vastaan, kapinaa, yrityksiä päättää mikä on oikein ja mikä väärin, kenelle olla uskollinen...

Rothin Divergent-trilogia oli pitkästä aikaa sarja, joka jätti tyhjän tunteen luettuani kolmannen osan loppuun. Ei sarja täydellinen ollut, mutta jos olisin lukenut kirjat yläasteella, olisin varmasti ahminut ne vielä nopeammin ja pitänyt niitä lähes täydellisinä, loppua lukuunottamatta tietenkin. Olisin varmaan ollut ihan lääpälläni Trisin ja Tobiaksen rakkaustarinasta. Jos olisin lukenut kirjat heti ilmestyessään, en tiedä, miten olisin jaksanut odottaa seuraavan ilmestymistä. Nyt sentään luin kirjat melkolailla putkeen. Kakkososan lopetus vain oli sellainen, että oli pakko jatkaa suoraan kolmanteen.

Näin vähän aikuisempana lukijana kaipasin enemmän taustatietoja ja tieteellisiä selityksiä, kuten seerumeista...ja ylipäätään yhteiskunnallisesta tilanteesta. Kyllä niitä viimeisessä kirjassa toki selitettiin, mutta jäin kaipaamaan jotain vielä enemmän. Kirjoissa käsiteltiin kuitenkin aiheita, jotka saivat minut toisinaan pysähtymään ja pohtimaan vuorosanojen todellista merkitystä. Joskus mietin kyllä, että miten 16-vuotias Tris voi tajuta jotain niin syvällistä. Mutta toisaalta, erilainen maailma, joten kai sekin ihan mahdollista on.  Ja miten niin nuori voi päättää, millaista elämää haluaa loppuelämänsä viettää. Tosin vertautuu kai tuollainen päätös nykypäivän koulutusmahdollisuuksiin: meneekö lukioon vai ammattikouluun, yliopistoon vai ammattikorkeaan. Enkä ollut niin kiinnostunut rakkaustarinasta, vaikka olihan se nyt söpöä luettavaa. Plussaa sentään siitä, että ei mitään kolmiodraamaa tarvinnut lukea. Mutta sitten taas toisaalta ihmisiä kuoli vähän väliä. Tuli jo ihan Game of Thrones mieleen. Sarkastisesti mietin jo jossain vaiheessa, että ei kai kirjan lopussa jäljelle jää ketään. Noh, onneksi olin väärässä. Tiivistetysti siis sanottuna, onneksi rakkaustarina ei ollut kirjan ainoa vetävä voima. Sen sijaan yhteiskunnallinen tilanne kiinnosti enemmän, ja mietin pitkään, miten tuollaiseen tilanteeseen on päästy, ja miten ihmiset todella luulevat, että kaikki ihmiset voi yksiselitteisesti jakaa viiteen eri osastoon luonteensa perusteella.

Viimeinen osa oli pakko ahmia yhdessä päivässä, koska satuin netistä lukemaan jotain spoilereita kirjan lopusta, ja minun vain oli pakko saada tietää, mitä tapahtui. Nytpähän tiedän. Eikä loppu huono ollut; ei vain sellainen, jota olin odottanut. Lopetus antaa kuitenkin toivoa tulevaisuudelle, mikä nykyään tuntuu olevan minulle tärkeä kriteeri kirjoissa. Kai nykyinen yhteiskunnallinen tilanne maailmalla saa kaipaamaan jopa kirjoilta toivoa siitä, että joskus tulevaisuudessa asiat ovat paremmin.

Satuin löytämään Amber Runin kappaleen I found juuri samaan aikaan kuin luin trilogiaa. Nyt ne yhdistyvät mielessäni väistämättä. Aina kun kuulen laulun, muistan Trisin ja Tobiaksen tarinan. Ja kaiken siihen liittyvän.


tiistai 17. tammikuuta 2017

Happy vs. unhappy


Kaverini lähetti ylläolevasta linkistä avautuvan sarjakuvan onnellisuudesta. Se käsittelee onnellisuutta piristävästä näkökulmasta ja sai minut pohtimaan onnellisuuden käsitettä. Eipä sillä, että olen joskus aiemminkin miettinyt sitä, miten ihminen voi väittää olevansa onnellinen. Meidän kulttuurissamme onnellisuus mielletään kaksinapaiseksi jutuksi: jos et ole onnellinen, olet onneton. Mutta eihän se niin mene. Ei mikään tunne ole niin yksioikoinen joko tai -asetelma. Minun mielestäni onnellisuus on jatkumo. Toisessa päässä olo on niin ikävä ja onneton kuin voi vain kuvitella. Toisessa päässä on euforinen onnellisuus, kun koko maailma nähdään vaaleanpunaisten lasien läpi, ympärillä leijuu pinkkejä hattarapalleroita ja yksisarvisia. Ja siinä keskivaiheilla on normaali harmaa arki: elämä ei ole ikävää, mutta ei nyt riemustakaan hypitä. Ja näiden pisteiden välissä on erilaisia onnellisuuden asteita.

(Toisaalta englannin kielen sanan happy voi kääntää myös iloiseksi, mutta en nyt tässä ota kantaa käännöksiin ja mahdollisiin merkitystenmuutoksiin, mitä kääntäminen tuo tullessaan.)

Tämän lisäksi onnellisuus mielletään helposti pitempiaikaiseksi olotilaksi. Olenhan minä hetkellisesti onnellinen melkeinpä joka päivä. Pienet arkiset asiat saavat minut tyytyväiseksi ja tuntemaan itseni onnelliseksi: aamuinen kahvikuppi kädessä tai hyvä kirja, jonka maailmaan voi uppoutua. Näiden kanssa ei voi koskaan mennä harhaan. Jos kaikki tuntuu menevään päin mäntyä, tiedän, millä tavoin piristän itseni pois masennuksen suosta. Ei mikään tunne voi kestää kovin pitkään, ei mikään tunne voi olla kovin pysyvä. Onnekas se ihminen, joka pystyy sanomaan elämäänsä onnelliseksi.

Ongelmana on myös onnellisuuden määrittely: ei se ole niin yksinkertaista. Jokainen voisi kuvata onnellisen olotilan eri tavoin, eri sanoja käyttämällä. Ei se ole universaali tila, joihin kaikki voivat pyrkiä. Ja pitääkö siihen edes pyrkiä? Ja jos pyritään, niin sekin implikoi, että kyseessä on matka johonkin päätepisteeseen. Voiko onnellisuus olla matkan päätepiste? Mitä sitten tapahtuu, kun onnellisuus on saavutettu? Ollaan onnellisia elämämme loppuun asti niin kuin saduissa? Voiko onnellisuutta edes koskaan saavuttaa?

Vähän niin kuin sarjakuvan olio lätkii mystisiä palikoita järjestykseen, ja sitten ne yhtäkkiä alkavat loistaa ja näyttävät kauniilta. Ihan samalla tavoin elämässä asiat asettuvat sattumanvaraisesti muodostelmaan ja tietyssä järjestyksessä ollessaan, ne tuottavat meille onnea ja iloa. Elämä alkaa loistaa ja muuttuu mustavalkoisesta värilliseksi.

Jos joku kysyisi minulta nyt, olenko onnellinen, vastaisin todennäköisesti, etten ole. Mutta ei se tarkoita sitä, että olisin onneton. Monen mielestä minulla on kaikki hyvät syyt olla onnellinen: perhe, ystäviä, terveys kohdallaan, katto pään päällä, ruokaa jääkaapissa ja tilillä rahaa, niin että pärjään. Kaikki elämän perusasiat kohdallaan. Miksi en silti ole onnellinen? Jollain toisella ei välttämättä ole sitäkään vähää mitä minulla. Enkä minä osaa vastata. Kuvittelen, että jokin minulta puuttuva asia, tekisi minut varmasti onnelliseksi. Mutta enhän minä voi tietää sitä varmuudella ennen kuin olen sen saanut. Vasta sen jälkeen voin vastata. Ja voihan olla, että elämässä tapahtuu jotain ihan muuta, mikä saa minut ainakin hetken verran tuntemaan onnea. Kunnes harmaa arki työntää värikkäät palikat eri järjestykseen ja ne sammuvat...syttyäkseen taas uudelleen eri järjestyksessä.

tiistai 6. joulukuuta 2016

1939


"Hän muistaa talot, kylätien,
syksyn varjon siellä.
Kun kulki loppuun marraskuun,
kävi käsky mennä.
Nyt päällä järven jäätyneen,
hän katsoo ikuisuuteen,
ja näkee taivas näkee kuu,
hän yli rajan kulkee."

Monta rauhallista joulua on saatu viettää sotien jälkeen. Tosin niitä jotka vielä sodan ovat omakohtaisesti kokeneet, on aina vain vähemmän. Seuraava sukupolvi lukee tapahtumista koulussa historiankirjoista, eivätkä isovanhemmat osaa kertoa kuin mahdollisesti omilta vanhemmiltaan kuulemiaan tarinoita. Jos niitäkään. 

Itse kuulun niihin, jotka eivät tarinoita isovanhemmilta paljon kuulleet. Enkä varmasti ole ainoa. Ymmärrän toki, ettei sota ole aihe, josta mieluiten kukaan puhuu. Muistot eivät varmasti ole mukavia, eihän sodankäynti nyt mitenkään kaunista ole. Mutta ei se silti tarkoita sitä, etteikö siitä olisi voinut puhua, etenkään pidemmän ajan kuluttua. Kertoa edes jotain ja jättää ikävimmät muistot pois. Muistan koulutehtävän, johon piti haastatella mahdollisuuksien mukaan jotakuta isovanhempaa. Muistan, että kysymysten joukossa oli jokin sotaan liittyvä kysymys, kenties yleisluonteinen mitä muistat sodasta tms. Ja muistan edelleen ukin vastauksen: En halua puhua siitä, koska muistot eivät ole mukavia. Seuraavalla sukupolvella ei ole edes mahdollisuutta kuulla sodasta niiltä, jotka sen ovat kokeneet. Itse luin peruskouluaikana Laila Hirvisaaren (ent. Hietamies) kirjoja, jotka käsittelivät nimenomaan sota-aikaa ja elämää nykyisen itärajan tuolla puolen. Niistä sain enemmän tietoa, millaista sota-aikana on ollut kuin mistään muualta.

Vaikka itsenäisyyspäivän vietto voi tuntua omituiselta: katsella televisiosta (tai paikan päältä) armeijan paraatia, Tuntematon sotilas -elokuvaa ja illalla vielä katsella presidenttiä kättelemässä juhlavieraita ja arvostella vieraiden pukuja, ne ovat silti meidän perinteitämme. Itse tajusin perinteiden omituisuuden siinä vaiheessa, kun selitin ulkomaalaiselle kuinka juhlistamme itsenäisyyttä. Toki kaikilla on omat tapansa juhlia tai olla juhlimatta. Hyvin pystyisi viettämään koko päivän television ääressä tekemättä mitään muuta. Tärkeintä on kuitenkin se, että pysähtyy edes hetkeksi miettimään päivän merkitystä vaikka muuten viettäisi normaalin pyhäpäivän. Meidän ei pitäisi unohtaa, millaisen hinnan edelliset sukupolvet maksoivat siitä, että saamme nostaa siniristilipun salkoon aina juhlapäivinä.

"On jouluyö vaan tykit nuo,
ei tuoneet joulun rauhaa.
On jouluyö vaan sotilaat,
ei saaneet joulurauhaa.
Vaan vielä tulee joulu,
kun luonas olla saan
ja päivä ilman sotaa,
me silloin kohdataan."