- Pohdiskeluja lähinnä musiikista, kirjoista ja elokuvista.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Liar


Tämä on sellaista viihdekirjallisuutta, jota harvat ottavat tosissaan. Vaikka tällainen hömppä, romanttinen kirjallisuus on hyvin kaukana todellisuudesta (minusta ainakin), on pinnan alta silti löydettävissä jokin tärkeämpi sanoma. Ei sen tarvitse olla mikään hieno teema, joka kertoo jotain uutta myös reaalimaailmasta tai ottaa kantaa johonkin nykyhetken ongelmaan. Jos kirja saa minut ajattelemaan jotain omaan elämääni liittyvää ongelmaa, on se mielestäni täyttänyt tehtävänsä, sillä olen mahdollisesti oivaltanut jotain uutta elämästäni.

Kiinnitin heti huomiota siihen, että kirjan päähenkilö on saman ikäinen kuin minä. Tähän mennessä olen lukenut Robertsin kirjoja siinä mielentilassa, että henkilöt ovat aina minua vanhempia, joten totta kai he käyttäytyvät aikuismaisemmin ja eri tavalla kuin minä. Minähän olen vasta nuori, kyllä minulla on aikaa aikuistua ja alkaa käyttäytyä kunnolla. Joten kyllä, tämä oivallus muutti hieman näkökulmaani lukea kirjaa, koska tajusin, että periaatteessa tuo henkilö voisi olla minä. Jos ei muuta, niin hetkellisen ikäkriisin se sai aikaiseksi. Olen lukenut Robertsin kirjoja lukioajoilta asti, joten silloin kirjat tuntuivat kertovan ihan toisesta maailmasta kuin missä itse elin. Ikäni puolesta kirjan maailma voisi olla hyvinkin totta.

Kirjan päähenkilöllä tuntuu olevan laaja suku ja iso välittävä perhe, joka asuu pienellä paikkakunnalla keskellä ei mitään. Hetken mietin, millaista olisi, jos olisi iso suku, jonka kanssa vielä olisi tekemisissä: vietettäisiin kaikenlaisia sukujuhlia ja kaupungilla käydessä törmäisi väistämättä johonkin sukulaiseen. Ylipäätään se, että kaupungilla kävellessä voisi pysähtyä juttelemaan vastaantulijoiden kanssa ja kysellä heidän kuulumisiaan, tuntuu minusta oudolta. Haluaisin kyllä kokea sen: kävellä pikkukaupungin katuja ja vaihtaa kuulumisia hyvänpäiväntuttujen kanssa ja törmätä sukulaisiin tai hyviin ystäviin. Tällä hetkellä moisesta ei tarvitse edes haaveilla, koska asun isossa kaupungissa, jossa ei kavereiden lisäksi asu lainkaan sukulaisia.

Ehkä kaikki tämä on vain osoitus kaipuusta kokea jotain yhteenkuuluvuuden tunnetta sitä paikkaa kohtaan, jossa asuu. Tai jonkinlainen hetkellinen kriisi, kun tajuaa päivien valuvan ohi, ja kohta kai pitäisi tietää, mitä sitä elämällään oikeasti haluaisi tehdä. Tai mitä edes haluaisi elämäänsä sisällyttää. Tai missä edes haluaisi elämäänsä elää. Tässä vaiheessa voikin todeta, että sitä on täysin tuuliajoilla elämänsä suhteen.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Nemi

"Ihmiset kysyvät minulta, miksi minä pidän Tolkienista, ja monien mielestä fantasia on ilmeisesti jotain, joka pitäisi jäädä teini-ikään. Mutta legendat ja sadut ja lohikäärmeet ja linnat ja labyrintit ja patsaat ja viitteet taikuudesta herättävät liudan tuntemuksia meissä. - Ja tietty se voi vaikuttaa lapselliselta, kun maailma menee päin helvettiä. Katso nyt arkkitehtuuria kaikessa, mikä meitä nykyään ympäröi. Ainoa asia mitä se herättää minussa, on halu mennä takaisin nukkumaan."
- Nemi

Jotenkin se vain taas kolahti. Goottitytön mietteet osuvat joskus aika pelottavan paljon yksiin omien ajatuspolkujen kanssa. Mielikuvitusmaailma on jonkinlainen pakopaikka reaalimaailman ikävistä asioista, luotiinpa maailma sitten kirjan sivuilla tai televisioruudulla.

Tuntuu, ettei uutisissa kerrota mistään muusta kuin ikävistä asioista. Tai ainakin suurimmat (ja näin ollen tärkeimmät) uutiset kertovat lähinnä sodista, pakolaisista tai valtion leikkauspäätöksistä. Missä kaikki iloiset asiat ovat? Ei taida sellaista päivää tulla, että kaikki uutiset kertoisivat onnellisista lopuista ja tyytyväisistä ihmisistä. Kyllä ne onnelliset loput täytyy kaivella itse jostain internetin syövereistä.

Ei kai se sitten ole mitenkään ihmeellistä, jos haluaa paeta jonnekin sellaiseen paikkaan, joka vaikuttaa mukavammalta. Olipa se maailma sitten unimaailma nukkuessa tai muilla tavoin luotu mielikuvitusmaailma. Eivätkä sen maailman ikävät asiat kosketa meitä; ne voi helpommin sulkea pois mielestä ja nauttia vain iloisista asioista. Toisin kuin todellisessa maailmassa ikävät asiat pamahtelevat päin näköä joka välissä, niin ettei niitä pääse karkuun millään.

Muutenkin kirjallisuuden tai minkä tahansa viihdemuodon (elokuvien, musiikin, draaman) pitäisi herättää meissä tunteita: olivatpa ne sitten hyviä tuntemuksia tai huonoja. Toivottavasti en koe ikinä sitä päivää, että joku kirja tai elokuva ei herätä minussa mitään tunteita tai ajatuksia. Silloin ainakin tiedän olevani elävä kuollut, sisältä täysin ontto ja tyhjä, pelkkä ihmiskuori.