- Pohdiskeluja lähinnä musiikista, kirjoista ja elokuvista.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Lucifer



Tv-sarjan juoni on tiivistettynä se, että Lucifer on tylsistynyt työhönsä Helvetissä (eli kiduttamaan kuolleiden sieluja) ja päättää lähteä lomalle Los Angelesiin. Muutamien sattumusten kautta hän päätyy konsultoimaan poliisia murhatapausten yhteydessä, erityisesti hän työskentelee etsivä Chloen kanssa. Eli mukava pieni soppa, jossa on murhia ja itse Saatanan sopeutumisvaikeuksia ihmisten maailmaan, unohtamatta tietenkään erinäisiä perheongelmia.

Tiedän, että televisiosarja on täyttä fiktiota, ja jännityselementti saadaan aikaan sillä, että kukaan ei usko Luciferin olevan todella Saatana. Mutta silti jäin pohtimaan sitä. Onko aikuisten mielikuvitus niin rajoittunutta, että he eivät voi mitenkään uskoa Luciferin puhuvan totta. Vaikka selittämättömiä asioita tapahtuu, ei Chloekaan ota Luciferia todesta, vaan yrittää etsiä järjellistä syytä kaikelle. Ja sitten on Chloen tytär Trixie, joka ei kavahda demonin todellista naamaa, koska on Halloween, ja kaikilla on vaikka minkälaisia maskeja päällään. Ja osa porukasta tulee suunnilleen hulluksi, kun he näkevät Luciferin todellisen olemuksen. Onhan siinä tietenkin sekin vaara. 

Olen valitettavasti huomannut, että omakin mielikuvitus alkaa kangistua kulkemaan vain tiettyjä polkuja. Sen tajuaa siinä vaiheessa, kun alkaa leikkiä lasten kanssa, ja huomaa, miten vapaasti he ajattelevat. Mielikuvituksella ei todellakaan ole rajoja heidän leikeissään. Samanlaista avoimuutta yritän pitää yllä omassa mielessäni. Tiedän, jos joku tulisi minulle väittämään olevansa Saatana ja lomalla Helvetistä, en varmasti uskoisi. Saattaisin jopa nauraa räkäisesti päin naamaa ja todeta tyypin mielenvikaiseksi. Mutta olisiko se niin paha asia uskoa? Vaikka reaalimaailman lakien mukaan se olisi mahdontonta, ainahan on kuitenkin pienenpieni mahdollisuus siihen, että se on sittenkin totta. Ottaisin kyllä mielelläni todisteen melkein minkä tahansa fantasiamaailman olemassaolosta, mutta joko olen liian sokea näkemään merkkejä tai sitten niitä ei todellakaan ole olemassa. Tai ehkä aika ja paikka eivät ikinä osu kohdalleen. Muutenkin nykymaailmassa kaikki mysteerit on selvitettävä eikä mitään voi jättää uskon tai mielikuvituksen varaan. Aina on joku antamassa realistista tai tieteellistä selitystä ilmiölle, joka vaikuttaa ihmeeltä, mahdottomalta luonnonlakien rajoissa.

Palatakseni takaisin tv-sarjaan, se antaa erilaisen näkökulman koko aiheeseen. Siis Jumalaan ja Luciferin karkottamiseen Helvettiin. Nyt Lucifer on lomalla maan päällä ihmisten joukossa ja itse asiassa nauttii olostaan. Luulisin, että Lucifer on itse asiassa kyllästynyt Helvetin isännöintiin eikä halua olla enää "paha". Ja ne siivet. Ah. Ne nähtyäni olisin kyllä viimeistään uskonut kaiken.

Ja olisi hienoa saada Tom Ellisin laulamat kappaleet kunnon versioina, eikä vain jaksoista napattuja versioita, joissa taustaäänet ja ties mitkä häiritsevät. Mutta aina ei voi saada kaikkea mitä haluaa. Sentään onnistuin bongaamaan kyseisen sarjan netin syövereistä.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Mummo

Tänä vuonna olen innostunut lukemaan enemmän sarjakuvia kuin aiemmin. Tiedä mitä kaikkea jännää kirjaston sarjakuvahyllyjen kätköistä vielä löytyy, kunhan vauhtiin pääsen. Positiivinen yllätys oli Anni Nykäsen kirjoittamat Mummo-sarjikset.

Ensinnäkin itämurteinen puhetapa luo ihanan kotoisen tunnelman. Naureskelin jopa kuviin lisätyille ääniefekteille: "köpöti köps" kuuluu, kun Mummo kävelee keppinsä kanssa ja "höyläti" on luonnollisesti juustohöylän ääni. Toisekseen Mummon elämänasenne on kadehdittava. Vaikka ikää on kertynyt, silti hän nauttii elämästä eikä anna Kalmon vierailujen häiritä. Pullakahveilla Kalmon saa pidettyä kaukana. Mummo on jotenkin ihanan suorapuheinen: hän kertoo niin kuin asiat ovat eikä välitä, vaikka muut katsovat häntä kieroon. Mummon sutkautukset piristävät kyllä kenen tahansa päivää. Olisipa omassa arjessa mukana samanlainen totuuden torvi.

Taustalla on nähtävissä jonkinlainen mummon stereotyyppi. Hän leipoo paljon, keittää kahvia, neuloo ja silittelee kissaa keinutuolissa: kaikki jossain määrin liitettävissä mummouteen. Eipä sillä, että itsekin harrastan kaikkea tuota, vaikka kaukana mummoiästä vielä olenkin. Ja silti Mummo tutustuu uusiin asioihin, internettiin ja muihin nykypäivän kotkotuksiin, käy etelänlomalla ja niin edelleen. Ja mies seuraa kulloisiakin villityksiä vierestä.

Mielelläni ottaisin samanlaisen mummon omaan elämäänikin muistuttamaan siitä, että pitäisi nauttia jokaisesta päivästä eikä vaipua turhaan synkkyyteen. Kyllä minulle Mummon leipomukset ja neuleet aina kelpaisivat. Juttuseurakin voisi olla piristävää.