- Pohdiskeluja lähinnä musiikista, kirjoista ja elokuvista.

tiistai 22. toukokuuta 2012

Unohdettujen kirjojen hautausmaa

(c) Heli

Olisipa paikka oikeasti olemassa… Tai mistäs sitä tietää vaikka sellainen todella on olemassa…jossain syvällä Barcelonan kapeilla kujilla, jonne vain harvat löytävät tien. Carlos Ruiz Zafón on yksi lempikirjailijoistani, tällä hetkellä ainoa espanjalainen kirjailija, jonka kirjoitustyylistä pidän. Siinä vain on sitä jotain. Yhdellä sanalla kuvailtuna: taikuutta. Vaikka sarja kertoo realistisista tapahtumista, on taustalla silti jotain maagista, jota ei ehkä voi järjellä selittää. Se juuri tekeekin Zafónin kirjoista niin hyviä. Itseäni kiehtoo pelkästään ajatus siitä, että on olemassa paikka kirjoille, jotka joku on hylännyt tai vain unohtanut. Unohdettujen kirjojen hautausmaalta ne saavat uuden kodin, ja silloin tällöin joku astuu ovista sisään ja valitsee sieltä yhden kirjan lukeakseen sen, antaakseen sille uuden kodin ja pitääkseen siitä huolta. Voiko taianomaisempaa paikkaa ollakaan? Mystinen rakennus täynnä kirjoja, joiden alkuperästä ei ole tietoakaan… joita kukaan ei enää muista.

Neliosaisesta sarjasta on nyt ilmestynyt kaksi kirjaa: Tuulen varjo sekä Enkelipeli. Kolmas kirja ilmestyy suomeksi ilmeisesti kesäkuussa. Enää ei tarvitse odottaa kauaa, että pääsen taas osalliseksi mystistä tarinaa Unohdettujen kirjojen hautausmaasta.

Minulla on tunne, että jos ja kun vierailen Barcelonassa, minun täytyy löytää kyseinen kirjakauppa, joka esiintyy Tuulen varjossa. Jos sen löydän, pääsen ehkä osaksi Unohdettujen kirjojen hautausmaan salaisuutta.

Jo nyt minua harmittaa suunnattomasti kaikki ne kirjat, jotka jäävät lukematta vain siksi, ettei kukaan niitä muista tai löydä. Kirjastojen varastot täyttyvät vanhoista kirjoista, joita ei enää lainata, kun uudet ja suositut teokset valtaavat hyllymetrejä vähemmän tunnetuilta kirjoilta. Miten paljon hyviä kirjoja pölyttyykään jossakin kirjaston pimeimmässä loukossa vain sen takia, ettei kukaan huomaa sieltä katsoa?  Monenkohan hyvän kirjan ohi itsekin kävelen kirjastossa suunnatessani automaattisesti lempikirjailijoideni kirjojen luo?

torstai 10. toukokuuta 2012

La vida es un ratico


Sitähän se elämä on… hetkinen vain.
Lapsena sitä ajatteli, ettei koskaan kasva aikuiseksi niin että voisi tehdä kaikkia kivoja juttuja. Tai ainakaan ei kasvanut tarpeeksi nopeasti. Oli kauhea kiire tulla isoksi niin ettei aina tarvinnut kuulla sitä samaa vanhaa tekosyytä vanhempien suusta: ”Kunhan kasvat vähän isommaksi niin sitten voit tehdä sitä ja tätä ja tuota.”  Muutenkin aikuisuus tuntui lapsena niin kovin kaukaiselta asialta. Sitten saisi tehdä kaikkea kivaa, eikä tarvitsisi välittää mitä vanhemmat asiasta tuumaisivat. Olisin aikuinen, ei minun tekemiseni enää vanhemmille kuuluisi.

Milloin sitä sitten kasvaa aikuiseksi? Lain mukaan 18-vuotias on täysi-ikäinen ja kykenevä tekemään omat päätöksensä ja kantamaan vastuun teoistaan. Minun haluni kasvaa aikuiseksi taisi lakata juuri sen ikäisenä, lukion loppumetreillä. Tulevaisuudesta ei siinä vaiheessa ollut mitään hajua, en osannut kuvitella itseäni tekemään yhtään mitään kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. En osannut kuvitella itseäni siivoamaan, en kaupan kassalle, en opiskelemaan sairaanhoitajaksi tai yliopistoon jotain ylisivistävää ainetta… en yhtään mitään. Vai johtuiko kaikki vain siitä, etten halunnut ajatella tulevaisuutta, tehdä päätöksiä, jotka vaikuttaisivat kenties ratkaisevasti tulevaisuuteeni?

Minua eniten kiinnostavan aineen opiskelu yliopistossa ei ole tuonut vastausta kysymykseeni. Mikä minusta tulee isona? En tiedä. Enkä varmaan koskaan osaa vastata kysymykseen. Haluaisin opiskella aineita, joista ei ilmeisesti ole mitään hyötyä tulevaisuuttani ajatellen. Ja ne hyödylliset aineet tulevaisuuttani ajatellen ovat sellaisia, jotka eivät vähempää voisi kiinnostaa. Hienoa, loistava tulevaisuus edessä. Yliopisto-opiskelija, jonka tutkinto käsittää vähän vaikka mitä sieltä täältä napattuja kursseja, työskentelee kaupan kassalla. Kyllä, tämä voisi olla ehkä se realistinen tulevaisuudenkuva.

Miksi kirjojen lukemisesta ei saa palkkaa? Tai palapelien kasaamisesta? Nehän olisivat minun tulevaisuuden ammattini! Kerropa tämä sitten opettajalle, joka yrittää saada sinut ajattelemaan omaa tulevaisuuttasi järkevästi. Jos kirjojen lukemisella eläisi, niin enhän minä mitään muuta haluaisikaan tehdä. Kun minusta ei tullut kampaajaa, ei kokkia, ei kirjailijaa, ei soittajaa, ei lentäjää… niin mitä sitten? Tiedän, etteivät muut osaa vastata siihen, mutta en minäkään tunne löytäväni vastausta. Jos haaveilija olisi ammattinimike, niin minä varmasti olisin siinä työssä hyvä.

Nyt kun olen lapsen silmissä aikuinen, antaisin mitä vain, että pääsisin takaisin lapsuuteen. Ei tarvitsisi huolehtia siitä riittävätkö rahat, mitä ruokaa laitan huomenna, pyykkiä pitäisi pestä ja siivotakin täytyisi ja niin edelleen. Lapsena suurin huoli oli se, että pääseekö seuraavana päivänä kaverin luokse leikkimään tai onko sää tarpeeksi hyvä, että pääsisi leikkimään ulos.