Yksinäisyys.
Muisto siitä kuinka kävelin pitkin rantatietä ja pysähdyin istumaan palmun alle katselemaan merta. Unelmoimaan. Kävelin avojaloin hiekalla ja kahlasin vedessä. Pienen pieni rapu säikähti minua ja kaivautui hiekkaan piiloon. Samalla kourallinen poikia käveli ohitseni. Muistan heidän vilkuilunsa ja naureskelunsa. Kukaan ei uskaltanut tulla juttelemaan.
Es la soledad...
Se on vain ohuen ohut seinämä kaiken muun ja itsemme välillä. Kuitenkin
se riittää erottamaan meidät muusta maailmasta. Siellä sisällä laatikossa, jossa
on ohuen ohuet seinämät, voisi huutaa äänensä käheäksi. Eikä kukaan
kuulisi. Vaikka kuinka haluaisi seinien häviävän, ne eivät katoa minnekään. Ne korkeintaan ohenevat sen verran, että jotain hiuksenhienoa pääsee läpi. Ja jää seinien vangiksi. Lopulta syntyy oma pienoismaailma, missä luonnonlait eivät päde. Vielä kun sinne onnistuisi eksymään niin perusteellisesti, että aika pysähtyisi, ja voisi jäädä ikuisiksi ajoiksi ohuiden seinien sisälle.
Se ei kuitenkaan ole mahdollista. Niinpä joka aamu herään tässä maailmassa, jossa kello tikittää uhkaavasti... Yritän muistaa tämän maailman lait ja käyttäytyä niiden mukaan. Kuitenkin jossain vaiheessa huomaan luiskahtaneeni omaan lasiseinäiseen koppiini, jonne kenelläkään muulla ei tunnu olevan pääsyä.
"Porque ella no me ha abandonado ni un momento.
Ella, quiero que se vaya y no se va.
Es la soledad, esa ausencia que te queda del recuerdo,
un suspiro que hace que te sienta lejos, un abrazo que no deja respirar.
Voy a gritar, pero eso solo rompe mi silencio,
este frío me va quemando por dentro, es la soledad.
- -
En cada despertar yo me pinto una sonrisa,
luego la cambiaré por un valls de lágrimas.
Hoy me voy a perder, pa' poder parar el tiempo..."