- Pohdiskeluja lähinnä musiikista, kirjoista ja elokuvista.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Baskimaan murhat



Törmäsin Dolores Redondon Baskimaan murhat -trilogiaan kirjaston uutuuspöydässä. Olisin napannut ensimmäisen osan luettavaksi saman tien, mutta koska kirjan alkuperäiskieli oli espanja, päätin lukea sen alkuperäiskielellä. Käännöskirjallisuutta tulee luettua niin paljon, että yritän edes espanjankieliset kirjat lukea alkuperäisinä, jos niitä vain on kirjastossa saatavilla. Ja tuleepahan pidettyä yllä edes vähän kielitaitoa.

Sarja kertoo Amaia Salazarista, poliisista, joka lähetetään kotikyläänsä selvittämään teinitytön murhaa. Oma elämä, oma menneisyys ja murhien selvittely kietoutuvat pikkukylässä auttamatta toisiinsa. Poliisina Amaia on tottunut loogiseen päättelyyn, mutta nyt mukaan tulee yliluonnollisia vivahteita, kun murhiin näyttää liittyvän baskien myyttisiä jumalia. Myös Engrasi-tädin ja Rosaura-siskon kyvyt tulkita tarot-kortteja saavat Amaian loogisen ajattelun koetukselle. Kirjoissa sekoittuvat FBI-tyyppinen poliisintyö ja Baskimaan myyttisyys. Mielenkiintoinen sekoitus siis.

Etenkin sarjan kaksi ensimmäistä osaa Näkymätön vartija ja Luualttari ovat trillerin ja dekkarin sekoituksia. Luen harvoin jännityskirjallisuutta, joten ehkä siksi kirjoja oli välillä ahdistava lukea. Siksi pidinkin näiden kirjojen välissä varmaan puolen vuoden tauon. Kirjojen tunnelma oli välillä selkäpiitä karmiva. Kolmas osa Myrskyuhri olikin sitten jotain ihan muuta. Kauhuelementti, joka edellisessä osassa piti minut koukussa, oli hävinnyt tyystin. Ei kirja huono ollut missään nimessä, mutta jotakin kahden viimeisen osan välissä oli tapahtunut, koska kirjan hahmotkin tuntuivat muuttuneen. En käsittänyt Amaian tekemisiä ollenkaan. Välillä mietin jo, onko kielimuuri tullut vastaan ja minulla jäänyt jotain olennaisia nyansseja ymmärtämättä, mutta ainakin Goodreadsissa lukemani kommentit osoittivat, että muutkin tätä ihmettelivät.

Positiivista kirjoissa oli ehdottomasti se, että baskien kulttuuri on nostettu esille suuremman yleisön tietoisuuteen. Mutta kyllä niitä miinuksiakin löytyi, lähinnä juonen puolelta ja etenkin viimeisestä osasta. Eniten ihmettelin sivujuonta, jossa Amaia pitää yhteyttä FBI-kollegaansa Dupreehen. En vieläkään oikein ymmärrä, mikä tehtävä tällä oli kokonaisuuden kannalta. Jotenkin Dupreen mystiset lausahdukset vertautuivat Engrasi-tädin tarot-korttien lukemiseen, omituisia vihjailevia toteamuksia. Lisäksi tuomari Markinan hahmo oli minusta alusta asti jotenkin omituinen, eikä hänen kiinnostuksensa herääminen Amaiaa kohtaan tuntunut luontevalta. Amaian ja Markinan välinen kemia ei minusta istunut kirjoihin ollenkaan. Minusta tuntui epämukavalta, miten tilanne oli kirjoissa rakennettu, enkä olisi halunnut lukea näitä kohtauksia ollenkaan. Harvinaisen voimakkaan tunteen kirja siis laukaisi. Kolmas osa kyllä niputti nätisti langat yhteen, ja vastaukset suurimpiin kysymyksiin saatiin, mutta jotenkin hätäiseltä ratkaisut vaikuttivat: kaikki tapahtui muutaman sivun aikana. Olisin kaivannut pitempää kehittelyä ja selkeämpiä ratkaisuja. Toisaalta nyt lukijalle jäi valta tulkita: uskoako yliluonnollisiin elementteihin vai päätyä loogiseen ratkaisuun.

Kaiken kaikkiaan kirjat olivat viihdyttävää luettavaa pienistä puutteista huolimatta ja pitivät lukijan hyvin otteessaan.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

The Sword of Shannara


En tiedä, miten onnistun törmäämään fantasiakirjoihin, joita ei ole suomennettu. Tässä on taas yksi eeppinen fantasiasarja, josta on käännetty suomeksi vain muutama kirja. Ymmärtääkseni Terry Brooksin Shannara-sarja koostuu lähinnä trilogioista, joista The Sword of Shannara on ensimmäinen. Seuraava sarja on neliosainen Heritage of Shannara, joka on jollain mystisellä logiikalla suomennettu. Oli sitten pakko tarttua englanninkieliseen teokseen, mutta ehkä seuraavat kirjat kokeilen lukea suomeksi. Englanniksi lukeminen ei siis ole mikään ongelma, mutta tykkään mieluummin lukea fantasiaa suomeksi. Syynä tähän on oikeastaan se, että joskus fantasiaelementtejä on vaikea ymmärtää, etenkin jos ilmiöille tms. on annettu ihan uusi nimitys. Poikkeuksena mainittakoon Game of Thrones, jonka ensimmäisen osan luin suomeksi enkä tykännyt käännöksestä yhtään. Loput osat oli pakko lukea enkuksi, koska Winterfellin kääntyminen Talvivaaraksi ei vain toiminut päässäni ollenkaan. Tosin katsoin tv-sarjaa ennen kuin luin kirjoja, joten ehdin tottua englanninkielisiin nimityksiin... Brooksin fantasia on seikkailufantasiaa, joten tekstin ymmärtäminen ei ole ongelma, koska fantasiamaisuus ilmenee lähinnä hahmoissa (kääpiöitä, haltioita, demoneja...) sekä hahmojen taikavoimissa.

Trilogian ensimmäinen osa The Sword of Shannara muistuttaa pelottavalla tavalla Taru sormusten herrasta -trilogiaa. Luinkin netistä kommentteja, joissa kritisoitiin Brooksin kirjoja nimenomaan siitä, että yhteyksiä Tolkieniin on havaittavissa. Kirjan esipuheessa Brooks mainitsee TSH:n vaikutuksen kirjoittamiseensa, joten se sai minut kiinnittämään yhtäläisyyksiin huomiota. Kirjassa on druidi Allanon, jolla on taikavoimia. Muutenkin hahmo on mystinen, eikä hänen tekemisiään pahemmin selitellä. Vähän samanlainen hahmo kuin Gandalf. Lisäksi yhden haltian nimi on Durin, mikä sai minut TSH-fanina kiemurtelemaan epämukavasti: antaa nyt kääpiön nimi haltialle... Lisäksi kirja kertoo siitä, kuinka Allanonin johdolla joukko ihmisiä, kääpiöitä ja haltioita lähtee etsimään Shannaran miekkaa, jotta he voisivat voittaa pahan ilmentymän Warlock Lordin. Vähän tuli Sormuksen saattue tästä mieleen...

Kaksi muuta osaa The Elfstones of Shannara ja The Wishsong of Shannara kertovat vastaavanlaisen tarinan. Allanon hakee Ohmsfordin perheen jäsenen mukaansa, koska tarvitsee suvussa kulkevien taikavoimien apua estääkseen demoneita (tai muita pimeän voimien ilmentymiä) valtaamasta maailmaa. Kirjan sivut kyllä kääntyvät tiuhaan tahtiin (tai niin tiuhaan kuin vieraskielisen kirjan sivut voivat) ja juoni vetää mukanaan, mutta jotakin kirjoista jää puuttumaan. Ehkä tarinoiden samankaltaisuus häiritsee, vaikka en kirjoja lukenutkaan putkeen. Toisaalta kirjat ovat tuttua ja turvallista eeppistä fantasiaa: hyvä ja paha taistelevat maailman herruudesta.

Brooksin luoma maailma on mielenkiintoinen ja luen kyllä muutkin samaan maailmaan liittyvät kirjat jossain vaiheessa. Taas kerran olen iloinen kirjaston kattavasta valikoimasta, jopa nämä englanninkieliset kirjat löytyvät sieltä. Trilogian toisen osan pohjalta on tehty tv-sarja  The Shannara Chronicles, johon tutustuin ennen kuin olin kirjoista kuullutkaan. Sen mitä sarjasta muistan poikkeaa kirjan juonesta, ja jatkoakin sarjalle on tulossa tänä vuonna. Täytyy ehkä verestää muistoja sarjan osalta ennen uuden kauden alkamista. Kirjat kyllä sopivat hyvin tv-sarjaksi, sillä turhaa höpinää niissä ei ole, vaan seikkailu alkaa saman tien eikä sen päättymisen jälkeisiä olotiloja jäädä sivutolkulla pohtimaan.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Flavia de Luce

    


Flavia de Luce -kirjasarja kertoo 11-vuotiaasta Flaviasta, joka ratkoo rikoksia, pitää kemiasta ja nimittää itseään mestarimyrkyttäjäksi. Kun kuulin kirjoista ensimmäisen kerran, olin hieman epäileväinen, miten lapsikertoja toimii lähinnä aikuisille suunnatuissa kirjoissa. Sarjan viisi ensimmäistä kirjaa luettuani voin todeta, että hyvin toimii. Kirjojen miljöö on 1950-luvun Englannin pikkukylä, jossa Flavia perheineen asuu rapistuvassa sukukartanossa. Isä on kiinnostunut enemmän postimerkeistä kuin lapsistaan ja äiti on kadonnut vuorikiipeilyonnettomuudessa ja todettu kuolleeksi. Flavian isosiskot lähinnä kiusaavat kuopusta, mutta eipä Flaviakaan toimettomaksi jää kepposten suhteen.

Takakansissa mainitaan kirjojen olevan sekoitus neiti Marplea ja Viisikko-kirjoja, mikä onkin osuva kuvaus. Murhamysteerit eivät ole mitenkään erikoisia, mutta kirjojen ehdoton vahvuus onkin se, miten elämää kuvataan Flavian silmin. Flavia on jossain määrin pikkuvanha ja ajatuksenjuoksu on aikamoista 11-vuotiaalle. Tämän vuoksi hän on mitä sopivin henkilö ratkomaan murhia ja näyttämään poliisille pitkää nenää.  Hän asustelee kartanon hylätyssä itäsiivessä, jossa myös Tar-enon vanha kemianlaboratorio sijaitsee. Jotenkin on vain vaikea kuvitella lasta tekemässä erilaisia kemiallisia kokeita... Tämä johtuu ehkä siitä, että itse en muista kemian tunneilta paljon mitään, joten Flavian laaja tietämys aiheesta yllättää, positiivisessa mielessä tietenkin.

Kirjat sivuavat myös ikäviä teemoja: miten sota vaikuttaa ihmisiin jälkikäteen tai miten perhe reagoi toisen vanhemman menetykseen. Vaikka Flavia kuvataan kirjassa fiksuksi lapseksi, on hän siitä huolimatta yksinäinen. Isään ei saa kunnolla kontaktia, ja siskotkin kiusoittelevat esimerkiksi väittämällä Flaviaa adoptiolapseksi, eikä omanikäistä seuraa näytä hänen ympärillään olevan. Flavian elämä näyttää olevan suhteellisen vapaata: hän pääsee juoksentelemaan missä haluaa ja milloin haluaa, kunhan on ruoka-aikaan saapuvilla. Tosin tästäkään Flavia ei aina onnistu pitämään kiinni, koska seikkailuthan eivät aikaa katso. Minä ainakin olisin ollut lapsena onneni kukkuloilla, jos olisin yhtä huolettomasti voinut tulla ja mennä kotona.

Kirjat ovat piristävän erilaisia muihin dekkareihin verrattuna, sillä onhan pääosassa lapsi, joka on kiinnostunut myrkyistä ja käyttää kemiaa apunaan ratkoessaan murhia. Oma kiinnostus kemiaan peruskoulussa olisi voinut olla aivan toinen, jos olisin lukenut kirjat silloin. Plussaa myös sujuvasta käännöksestä, senkin ansiosta sivuja tuli käänneltyä rivakkaa tahtia.