Tuija Lehtinen teki sen taas. Päätin rentoutua illalla hetkeksi – korostan sanaa
hetkeksi – lukemaan kirjaa nimeltä Mies taskussa. Ja neljä tuntia
myöhemmin tajusin lukeneeni kirjan kannesta kanteen. Olin siis viettänyt iltani
ihan jossain muualla kuin tässä maailmassa, ja palasin ikävästi mätkähtäen
todellisuuteen. Tai en aivan. Seuraava yö menikin sitten unelmoidessa ja
kerratessa mieleen painuneita tapahtumia yhä uudelleen ja uudelleen, mitä minä
olisin ehkä sanonut siinä ja siinä tilanteessa…Viimeistään seuraavana aamuna heräsin haaveistani takaisin maanpinnalle
puhelimen huutaessa kello 7:00. Minulla ei ollut miestä taskussa,
vielä vähemmän missään muuallakaan.
"Baaritiskillä viereeni istahti hauskan näköinen keski-ikäinen mies.
- Kelpaisiko keksi?
- Minä en ole papukaija, ilmoitin tylysti.
- Entä seksi? mies iski lipevästi silmää.
Katsoin itseäni baarin peiliseinästä. Tässäkö oli tulevaisuuteni? Baariruusu, joka ränsistyisi vuosi vuodelta?"
Jos takakannessa on kyseinen pätkä kirjasta, niin eihän se voi olla huono. Päähenkilö, Anni nimeltään, on sukunsa tätien mielestä ilmeisesti jotenkin saamaton miesasioissaan. Nämä nimittäin laittavat vedon pystyyn: Annin pitää iskeä mies unikeonpäivään mennessä. Ja jos ihmissuhdeongelmia ei ole aiemmin ollut, niin varmasti niitä ilmaantuu tuollaisen vedon jälkeen. Kukapa sitä vetoa haluaisi hävitä...?
Minulle Lehtisen kirjat ovat kaksipiippuinen juttu. Hänen viljelemänsä huumori iskee
minuun täysillä. Nauran ääneen, joskus en voi lopettaa sitä moneen minuuttiin.
Kikattelen itsekseni kuin hullu kirjan vitseille ja ihmettelen ties monettako
kertaa miten hän pystyy siihen. Kielikuvat ja sanavalinnat ovat toisinaan niin
osuvia, etten yksinkertaisesti kykene ymmärtämään miten se on mahdollista.
Lyhyesti sanottuna nautin joka hetkestä, kun saan lukea hänen kirjojaan. Mutta
sitten on se kolikon toinen puoli… Joka kerta kirjojen maailma vie minut yhä
pahemmin mukanaan. Joka kerta lukiessani kirjan viimeisen sivun, toivon, että tarina
jatkuisi. Että saisin lukea vielä edes muutaman sivun lisää, ihan vähän vain.
Joskus toivoisin voivani unohtaa kirjan juonen niin että voisin lukea sen heti
uudestaan, ja nauttia samalla lailla kuin ensimmäistä kertaa lukiessa. Eipä
sillä, kyllä siitä lukemisesta nauttii vaikka tietääkin kirjan
lopputuloksen…
Lehtisen kirjat ovat kuin huumetta, niihin jää koukkuun, ja jokaisen
lukukerran jälkeen sitä miettii aina vain sitä samaa. Miksi todellisuuden pitää
olla niin erilainen? Miksi tässä maailmassa asiat eivät mene niin kuin
kirjoissa? Miksi minun elämäni ei mene niin kuin kirjoissa? ja niin edelleen…
Seuraavan kirjan myötä sama rumba alkaa uudelleen. Tervetuloa Helin
päänsisäiseen maailmaan.

