Lapsena sitä ajatteli, ettei koskaan kasva aikuiseksi
niin että voisi tehdä kaikkia kivoja juttuja. Tai ainakaan ei kasvanut
tarpeeksi nopeasti. Oli kauhea kiire tulla isoksi niin ettei aina tarvinnut
kuulla sitä samaa vanhaa tekosyytä vanhempien suusta: ”Kunhan kasvat vähän
isommaksi niin sitten voit tehdä sitä ja tätä ja tuota.” Muutenkin aikuisuus tuntui lapsena niin kovin
kaukaiselta asialta. Sitten saisi tehdä kaikkea kivaa, eikä tarvitsisi välittää
mitä vanhemmat asiasta tuumaisivat. Olisin aikuinen, ei minun tekemiseni enää
vanhemmille kuuluisi.
Milloin sitä sitten kasvaa aikuiseksi? Lain mukaan
18-vuotias on täysi-ikäinen ja kykenevä tekemään omat päätöksensä ja kantamaan
vastuun teoistaan. Minun haluni kasvaa aikuiseksi taisi lakata juuri sen
ikäisenä, lukion loppumetreillä. Tulevaisuudesta ei siinä vaiheessa ollut
mitään hajua, en osannut kuvitella itseäni tekemään yhtään mitään kymmenen tai
kahdenkymmenen vuoden päästä. En osannut kuvitella itseäni siivoamaan, en
kaupan kassalle, en opiskelemaan sairaanhoitajaksi tai yliopistoon jotain
ylisivistävää ainetta… en yhtään mitään. Vai johtuiko kaikki vain siitä, etten
halunnut ajatella tulevaisuutta, tehdä päätöksiä, jotka vaikuttaisivat kenties
ratkaisevasti tulevaisuuteeni?
Minua eniten kiinnostavan aineen opiskelu yliopistossa ei ole tuonut vastausta kysymykseeni. Mikä minusta tulee isona? En tiedä.
Enkä varmaan koskaan osaa vastata kysymykseen. Haluaisin opiskella aineita,
joista ei ilmeisesti ole mitään hyötyä tulevaisuuttani ajatellen. Ja ne
hyödylliset aineet tulevaisuuttani ajatellen ovat sellaisia, jotka eivät vähempää
voisi kiinnostaa. Hienoa, loistava tulevaisuus edessä. Yliopisto-opiskelija,
jonka tutkinto käsittää vähän vaikka mitä sieltä täältä napattuja kursseja,
työskentelee kaupan kassalla. Kyllä, tämä voisi olla ehkä se realistinen
tulevaisuudenkuva.
Miksi kirjojen lukemisesta ei saa palkkaa? Tai palapelien
kasaamisesta? Nehän olisivat minun tulevaisuuden ammattini! Kerropa tämä sitten
opettajalle, joka yrittää saada sinut ajattelemaan omaa tulevaisuuttasi
järkevästi. Jos kirjojen lukemisella eläisi, niin enhän minä mitään muuta
haluaisikaan tehdä. Kun minusta ei tullut kampaajaa, ei kokkia, ei kirjailijaa,
ei soittajaa, ei lentäjää… niin mitä sitten? Tiedän, etteivät muut osaa vastata
siihen, mutta en minäkään tunne löytäväni vastausta. Jos haaveilija olisi
ammattinimike, niin minä varmasti olisin siinä työssä hyvä.
Nyt kun olen lapsen silmissä aikuinen, antaisin mitä
vain, että pääsisin takaisin lapsuuteen. Ei tarvitsisi huolehtia siitä
riittävätkö rahat, mitä ruokaa laitan huomenna, pyykkiä pitäisi pestä ja
siivotakin täytyisi ja niin edelleen. Lapsena suurin huoli oli se, että
pääseekö seuraavana päivänä kaverin luokse leikkimään tai onko sää tarpeeksi
hyvä, että pääsisi leikkimään ulos.