- Pohdiskeluja lähinnä musiikista, kirjoista ja elokuvista.

torstai 27. joulukuuta 2012

Tonttu


Missähän kaikki tontut nykyään ovat? Antaisin mitä vain, jos voisin nähdä perinteisen tontun työssään, vahtivan öisin maalaistalojen pihapiiriä, nukkuen ladoissa. Olisi taianomaista nähdä pienten töppösten jäljet muuten koskemattomassa lumessa, todiste siitä että tonttuja on oikeasti olemassa.

Jos olisin elänyt viisikymmentä vuotta sitten, aivan varmasti olisin uskonut tonttuihin ja yrittänyt etsiä todisteita heistä. Laittaisin pienelle lautaselle hieman ruokaa ja veisin sen rappusille kiitokseksi tontulle. Tietenkin vahtisin pimeässä ikkunassa ja odottaisin milloin pieni hahmo ilmestyisi lyhdyn kanssa hakemaan ruoan. Mikä olisikaan parempi paikka tavata tonttu kuin maalaistalon pihapiiri öiseen aikaan. Nykyään kukaan ei enää tarvitse tonttuja vahtimaan eläinten tai ihmisten unta. Perinteinen satuhahmo elää enää jouluisin pukin apurina. Kotitontut ja saunatontut ovat painuneet unohduksiin.

Muistan kyllä vanhempieni kertoneen minulle saunassa asuvasta tontusta, joka tulee nauttimaan viimeiset löylyt ihmisten jo lähdettyä. Myös kiukaan pauke selitettiin saunatontun möykkäämisenä, jokin raja löylynheitollekin täytyy olla!

Kuinkahan moni seuraavan sukupolven lapsista kuulee näistä mystisistä olennoista edes vanhemmiltaan?

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Keskeneräisten tarujen kirja

Niin siinä sitten kävi. Lupasin pyhästi itselleni kirjoittaa säännöllisesti. Onnistuihan se muutaman kuukauden ajan, mutta sitten kaikki vain jotenkin jäi... Eikä kyse ole siitä, etteikö minulla olisi asiaa. Tälläkin hetkellä luonnoksen asteella olevia kirjoituksia on kourallinen. Mutta ikinä niistä ei näy mitään valmista tulevan.

Laitan siis toiveeni pitkään joululomaan, ehkä kinkunsyönnin ja joululahjojen ihastelun välillä saan keskeneräiset kirjoitukset pois minua häiritsemästä. Kyllä, ne nimenomaan häiritsevät minua. Joissakin asioissa minua voisi kuvailla perfektionistiksi. Tämä on yksi niistä. Kaikki keskeneräinen häiritsee minua. Ei yksi keskeneräinen juttu siellä täällä mitään haittaa, paitsi jos niitä on läjäpäin joka puolella. Joka kerta avatessani uuden tyhjän ruudun pitää käydä se sama henkinen kamppailu siitä voiko niin tehdä vai ei. Koska mitä todennäköisimmin tuloksena on vain uusi puolivalmis töherrys muiden sekaan.

Lisäksi olen koukuttunut niin moneen uuteen tv-sarjaan, että tunnen viettäneeni luvattoman paljon aikaa koneen ääressä. Ehkä se on ykkössyyni siihen, etten muka ole ehtinyt/joutanut/jaksanut/viitsinyt kirjoittaa mitään. Tekosyiden löytäminenhän on maailman helpoin asia.

Mistä tulikin mieleen, että olisi sittenkin pitänyt lainata kirjastosta J.R.R. Tolkienin Keskeneräisten tarujen kirja.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Skin


Mitäpä sitä sen kummemmin selittelemään. Kaunis kappale ja sanatkin kohdallaan. Ei olisi ensimmäisenä tullut mieleen, että Nikki Sixx on kyseisen luomuksen takana.

"Paint yourself a picture of what you wish you looked like
Maybe then they just might feel an ounce of your pain
Come into focus step out of the shadows it's a losing battle
There's no need to be ashamed.

Cause they don't even know you, all they see is scars
.
They don't see the angel living in your heart.
Let them find the real you buried deep within.
Let them know with all you've got that you are not your skin

And when they start to judge you show them your true colors
.
And do one to others as you'd have done to you, just rise above this
Kill them with your kindness ignorance is blindness.
They're the ones that stands to lose."

lauantai 23. kesäkuuta 2012

Breath of life


Vasta viime aikoina olen huomannut kuinka mukavaa elokuvissa käynti itse asiassa on. Alan olla jo kohta sitä mieltä, että huonokin leffa muuttuu teatterissa hyväksi. Seinän kokoinen valkokangas ja hyvä äänentoisto pelastavat aika paljon. Kotona pienestä televisiosta katsottuna kokemus voi olla aivan toinen.

Elokuvissa ympäröivä maailma vain unohtuu muutamaksi tunniksi, kun uppoudut tarinaan ja ahmit silmilläsi kaikkea mitä valkokankaalla tapahtuu. Aiemmin olin sitä mieltä, ettei kirjoja voita mikään, mutta kyllä elokuvissa käynti alkaa kohota minun asteikollani lukemisen kanssa tasavertaiseen asemaan. Ne vain ruokkivat eri aisteja ja toimivat eri tavalla. Joskus vain kaipaan teatterin tunnelmaa, pääsen näkemään komean näyttelijän seinän kokoisena ja erotan hänen kasvoistaan jokaisen ihohuokosen. Ei kirjasta saa sellaista nautintoa.

Lähdin hetken mielijohteesta katsomaan elokuvan Lumikki ja metsästäjä. Trailerien perusteella se vaikutti ihan katsomisen arvoiselta, tällainen satujen ystävä kun olen. Toinen vielä parempi syy nähdä elokuva oli metsästäjän roolia näyttelevä Chris Hemsworth. (Kun äsken oli puhetta siitä komeasta näyttelijästä...)

Taas kerran mietin elokuvaa katsoessani: Miksi tämä todellinen maailma ei ole niin kuin satujen maat? Missä ovat kaikki keijukaiset, jotka ratsastavat pikkulinnuilla? Missä menninkäiset, jotka kurkistelevat sienten hattujen alta, kun kuljet metsässä ohi? Joskus kun kuljeskelen yksin metsässä, istahdan kivelle ja olen ihan hiljaa. Jos pysyn liikkumatta tarpeeksi kauan, näen ehkä jotain yliluonnollista. Ehkä keijukainen uskaltaa silloin tulla minua tervehtimään... Ehkä metsänhenki näyttää minulle jotain sellaista, mitä kukaan muu ei ole vielä koskaan nähnyt...

Kai elokuvat ovat yksi hengissäpysymisen muoto. Minulle ainakin. Tulisin hulluksi, jos en silloin tällöin voisi hukuttaa ajatuksiani johonkin, joka on olemassa vain mielikuvituksessani.

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Onnen ainekset

Me kaikkihan yritämme etsiä elämässämme asioita, jotka tekisivät meidät onnellisiksi. Olisiko elämän tarkoitus sitten onnen etsiminen…? Cathy Kellyn kirja ei siihen ongelmaan anna apua, mutta ainakin minut se sai ajattelemaan. Mikä tekee minut onnelliseksi? Mitä minä tarvitsen elämääni, että olisin onnellinen?

Kirja yllätti minut positiivisesti. Olen lukenut lähes kaikki hänen kirjansa, mutta vasta nyt kirja pisti minut todella ajattelemaan. En tiedä oliko kaikki vain useiden sattumusten summa: viime aikoina päässä on pyörinyt monet kirjassakin esiin nostetut teemat. Lähinnä olen miettinyt sitä, että olenko minä onnellinen. Tätäkö minä elämältäni haluan? Välillä tuntuu, että vaivun jonkinlaiseen horrokseen, odotan jotakin erityistä tapahtuvaksi, vaikka en osaa sen tarkemmin määritellä mitä se voisi olla. Sitten yhtäkkiä herään todellisuuteen ja tajuan, että olen taas viettänyt puoli vuotta jossakin ihan muissa maailmoissa elellen puoliteholla. Parhaiten huomaan sen siitä, että suunnittelen tekeväni jotakin seuraavana päivänä tai ensi viikolla tai kuukauden päästä, mutta monet suunnitelmat jäävät toteuttamatta. Tällä menolla huomaan eläkeläisenä, etten ole tehnyt elämälläni yhtään mitään, ja siinä vaiheessa asian tajuaminen on hiukan myöhäistä.

”Millainen on hyvin eletyn elämän resepti?
Piilossa Dublinin hälinältä on viehättävä aukio, Golden Square, jolla viktoriaaniset talot suojaavat vihreää puistoa kuin lintukotoa. Aukion uusin asukas on leskeksi jäänyt Eleanor Levine, joka palaa Amerikasta kotimaahansa lähdettyään 70 vuotta sitten laukussaan vain muutamia vaatteita ja äitinsä kirjoittama reseptikirja. Golden Squarella hän toivoo löytävänsä vastauksen elämänsä tärkeimpään kysymykseen.
Vastauksia etsivät myös muut asukkaat. Skandaalin ryvettämä nuori ja kaunis näyttelijätär Megan Bouchier saapuu aukiolla asuvan tätinsä Noran luo piileksimään lehdistöltä. Kaikkien rakastama ja aina avulias Rae Kerrigan pyörittää Golden Squarella suosittua kahvilaa, mutta huomaa pian itse olevansa avun tarpeessa menneisyyden salojen tullessa julki. Paikallisen tyttökoulun opettaja Connie O'Callaghan taas pelkää, että ei tule koskaan löytämään elämänsä rakkautta - ei ainakaan sellaista kuin lukemissaan romanttisissa kirjoissa.
Näiden erilaisten naisten ystävystyessä salaisuudet paljastuvat ja pakottavat heidät tekemään vaikeita päätöksiä. Mistä syntyy onni ja mitä tarvitaan hyvään elämään?”


Niin. Mitä hyvin eletty elämä sitten pitää sisällään? Sitä ei voi kuin vain arvailla...

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Summer wine


Kappale tuo mieleeni elävästi yhden kesän vuosia sitten. Ville Valon matalankarhea ääni raikui radiosta harva se päivä. Tuona kesänä olimme jokaisen liikenevän hetken mökillä, ja siellähän radio oli päällä lähes lakkaamatta aamusta iltaan. Silloin tällöin radio kannettiin jopa pihalle asti. Etenkin syksymmällä, kun jokainen joutui kantamaan kortensa kekoon ja möyrimään viinimarjapuskissa vattupehkoista puhumattakaan, että kaikki marjat tulisi kerättyä talteen. Radiolle varattiin oma paikka pensaiden välistä, toihan musiikki jotain hupia työnteon oheen.

Nyt kun katselee ikkunasta ulos ja näkee sateen ropisevan ikkunoihin ja tietää, että seuraavana päivänä pitää nousta laittoman aikaisin töihin, sitä vain kaipaa noita vuosien takaisia kesiä. Kun aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ja siitä pystyi nauttimaan täysin rinnoin milloin halusi. Päivät sai viettää huolettomasti miten halusi, kavereiden kanssa puuhastellen tai mökillä omasta rauhasta nauttien. Nyt tuntuu kuin se kaikki olisi mennyttä vain, aivan kuin sitä aikaa ei enää koskaan saisi takaisin. Jospa olisin tajunnut sen silloin...olisin nauttinut vapaudesta kaksin verroin enemmän.
Nyt se on jo myöhäistä.

tiistai 22. toukokuuta 2012

Unohdettujen kirjojen hautausmaa

(c) Heli

Olisipa paikka oikeasti olemassa… Tai mistäs sitä tietää vaikka sellainen todella on olemassa…jossain syvällä Barcelonan kapeilla kujilla, jonne vain harvat löytävät tien. Carlos Ruiz Zafón on yksi lempikirjailijoistani, tällä hetkellä ainoa espanjalainen kirjailija, jonka kirjoitustyylistä pidän. Siinä vain on sitä jotain. Yhdellä sanalla kuvailtuna: taikuutta. Vaikka sarja kertoo realistisista tapahtumista, on taustalla silti jotain maagista, jota ei ehkä voi järjellä selittää. Se juuri tekeekin Zafónin kirjoista niin hyviä. Itseäni kiehtoo pelkästään ajatus siitä, että on olemassa paikka kirjoille, jotka joku on hylännyt tai vain unohtanut. Unohdettujen kirjojen hautausmaalta ne saavat uuden kodin, ja silloin tällöin joku astuu ovista sisään ja valitsee sieltä yhden kirjan lukeakseen sen, antaakseen sille uuden kodin ja pitääkseen siitä huolta. Voiko taianomaisempaa paikkaa ollakaan? Mystinen rakennus täynnä kirjoja, joiden alkuperästä ei ole tietoakaan… joita kukaan ei enää muista.

Neliosaisesta sarjasta on nyt ilmestynyt kaksi kirjaa: Tuulen varjo sekä Enkelipeli. Kolmas kirja ilmestyy suomeksi ilmeisesti kesäkuussa. Enää ei tarvitse odottaa kauaa, että pääsen taas osalliseksi mystistä tarinaa Unohdettujen kirjojen hautausmaasta.

Minulla on tunne, että jos ja kun vierailen Barcelonassa, minun täytyy löytää kyseinen kirjakauppa, joka esiintyy Tuulen varjossa. Jos sen löydän, pääsen ehkä osaksi Unohdettujen kirjojen hautausmaan salaisuutta.

Jo nyt minua harmittaa suunnattomasti kaikki ne kirjat, jotka jäävät lukematta vain siksi, ettei kukaan niitä muista tai löydä. Kirjastojen varastot täyttyvät vanhoista kirjoista, joita ei enää lainata, kun uudet ja suositut teokset valtaavat hyllymetrejä vähemmän tunnetuilta kirjoilta. Miten paljon hyviä kirjoja pölyttyykään jossakin kirjaston pimeimmässä loukossa vain sen takia, ettei kukaan huomaa sieltä katsoa?  Monenkohan hyvän kirjan ohi itsekin kävelen kirjastossa suunnatessani automaattisesti lempikirjailijoideni kirjojen luo?

torstai 10. toukokuuta 2012

La vida es un ratico


Sitähän se elämä on… hetkinen vain.
Lapsena sitä ajatteli, ettei koskaan kasva aikuiseksi niin että voisi tehdä kaikkia kivoja juttuja. Tai ainakaan ei kasvanut tarpeeksi nopeasti. Oli kauhea kiire tulla isoksi niin ettei aina tarvinnut kuulla sitä samaa vanhaa tekosyytä vanhempien suusta: ”Kunhan kasvat vähän isommaksi niin sitten voit tehdä sitä ja tätä ja tuota.”  Muutenkin aikuisuus tuntui lapsena niin kovin kaukaiselta asialta. Sitten saisi tehdä kaikkea kivaa, eikä tarvitsisi välittää mitä vanhemmat asiasta tuumaisivat. Olisin aikuinen, ei minun tekemiseni enää vanhemmille kuuluisi.

Milloin sitä sitten kasvaa aikuiseksi? Lain mukaan 18-vuotias on täysi-ikäinen ja kykenevä tekemään omat päätöksensä ja kantamaan vastuun teoistaan. Minun haluni kasvaa aikuiseksi taisi lakata juuri sen ikäisenä, lukion loppumetreillä. Tulevaisuudesta ei siinä vaiheessa ollut mitään hajua, en osannut kuvitella itseäni tekemään yhtään mitään kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. En osannut kuvitella itseäni siivoamaan, en kaupan kassalle, en opiskelemaan sairaanhoitajaksi tai yliopistoon jotain ylisivistävää ainetta… en yhtään mitään. Vai johtuiko kaikki vain siitä, etten halunnut ajatella tulevaisuutta, tehdä päätöksiä, jotka vaikuttaisivat kenties ratkaisevasti tulevaisuuteeni?

Minua eniten kiinnostavan aineen opiskelu yliopistossa ei ole tuonut vastausta kysymykseeni. Mikä minusta tulee isona? En tiedä. Enkä varmaan koskaan osaa vastata kysymykseen. Haluaisin opiskella aineita, joista ei ilmeisesti ole mitään hyötyä tulevaisuuttani ajatellen. Ja ne hyödylliset aineet tulevaisuuttani ajatellen ovat sellaisia, jotka eivät vähempää voisi kiinnostaa. Hienoa, loistava tulevaisuus edessä. Yliopisto-opiskelija, jonka tutkinto käsittää vähän vaikka mitä sieltä täältä napattuja kursseja, työskentelee kaupan kassalla. Kyllä, tämä voisi olla ehkä se realistinen tulevaisuudenkuva.

Miksi kirjojen lukemisesta ei saa palkkaa? Tai palapelien kasaamisesta? Nehän olisivat minun tulevaisuuden ammattini! Kerropa tämä sitten opettajalle, joka yrittää saada sinut ajattelemaan omaa tulevaisuuttasi järkevästi. Jos kirjojen lukemisella eläisi, niin enhän minä mitään muuta haluaisikaan tehdä. Kun minusta ei tullut kampaajaa, ei kokkia, ei kirjailijaa, ei soittajaa, ei lentäjää… niin mitä sitten? Tiedän, etteivät muut osaa vastata siihen, mutta en minäkään tunne löytäväni vastausta. Jos haaveilija olisi ammattinimike, niin minä varmasti olisin siinä työssä hyvä.

Nyt kun olen lapsen silmissä aikuinen, antaisin mitä vain, että pääsisin takaisin lapsuuteen. Ei tarvitsisi huolehtia siitä riittävätkö rahat, mitä ruokaa laitan huomenna, pyykkiä pitäisi pestä ja siivotakin täytyisi ja niin edelleen. Lapsena suurin huoli oli se, että pääseekö seuraavana päivänä kaverin luokse leikkimään tai onko sää tarpeeksi hyvä, että pääsisi leikkimään ulos.

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Mies taskussa


Tuija Lehtinen teki sen taas. Päätin rentoutua illalla hetkeksi – korostan sanaa hetkeksi – lukemaan kirjaa nimeltä Mies taskussa. Ja neljä tuntia myöhemmin tajusin lukeneeni kirjan kannesta kanteen. Olin siis viettänyt iltani ihan jossain muualla kuin tässä maailmassa, ja palasin ikävästi mätkähtäen todellisuuteen. Tai en aivan. Seuraava yö menikin sitten unelmoidessa ja kerratessa mieleen painuneita tapahtumia yhä uudelleen ja uudelleen, mitä minä olisin ehkä sanonut siinä ja siinä tilanteessa…Viimeistään seuraavana aamuna heräsin haaveistani takaisin maanpinnalle puhelimen huutaessa kello 7:00. Minulla ei ollut miestä taskussa, vielä vähemmän missään muuallakaan.
"Baaritiskillä viereeni istahti hauskan näköinen keski-ikäinen mies.
- Kelpaisiko keksi?
- Minä en ole papukaija, ilmoitin tylysti.
- Entä seksi? mies iski lipevästi silmää.
Katsoin itseäni baarin peiliseinästä. Tässäkö oli tulevaisuuteni? Baariruusu, joka ränsistyisi vuosi vuodelta?"
Jos takakannessa on kyseinen pätkä kirjasta, niin eihän se voi olla huono. Päähenkilö, Anni nimeltään, on sukunsa tätien mielestä ilmeisesti jotenkin saamaton miesasioissaan. Nämä nimittäin laittavat vedon pystyyn: Annin pitää iskeä mies unikeonpäivään mennessä. Ja jos ihmissuhdeongelmia ei ole aiemmin ollut, niin varmasti niitä ilmaantuu tuollaisen vedon jälkeen. Kukapa sitä vetoa haluaisi hävitä...?

Minulle Lehtisen kirjat ovat kaksipiippuinen juttu. Hänen viljelemänsä huumori iskee minuun täysillä. Nauran ääneen, joskus en voi lopettaa sitä moneen minuuttiin. Kikattelen itsekseni kuin hullu kirjan vitseille ja ihmettelen ties monettako kertaa miten hän pystyy siihen. Kielikuvat ja sanavalinnat ovat toisinaan niin osuvia, etten yksinkertaisesti kykene ymmärtämään miten se on mahdollista. Lyhyesti sanottuna nautin joka hetkestä, kun saan lukea hänen kirjojaan. Mutta sitten on se kolikon toinen puoli… Joka kerta kirjojen maailma vie minut yhä pahemmin mukanaan. Joka kerta lukiessani kirjan viimeisen sivun, toivon, että tarina jatkuisi. Että saisin lukea vielä edes muutaman sivun lisää, ihan vähän vain. Joskus toivoisin voivani unohtaa kirjan juonen niin että voisin lukea sen heti uudestaan, ja nauttia samalla lailla kuin ensimmäistä kertaa lukiessa. Eipä sillä, kyllä siitä lukemisesta nauttii vaikka tietääkin kirjan lopputuloksen…

Lehtisen kirjat ovat kuin huumetta, niihin jää koukkuun, ja jokaisen lukukerran jälkeen sitä miettii aina vain sitä samaa. Miksi todellisuuden pitää olla niin erilainen? Miksi tässä maailmassa asiat eivät mene niin kuin kirjoissa? Miksi minun elämäni ei mene niin kuin kirjoissa? ja niin edelleen… Seuraavan kirjan myötä sama rumba alkaa uudelleen. Tervetuloa Helin päänsisäiseen maailmaan.

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Romaani ihmiskunnan aamuhämärästä


Kirjan koko kiinnitti huomioni ensimmäiseksi. Kaikki sarjan kirjat olivat paksuja. Ja värikkäitä. Jokainen kirja oli erivärinen, joten ne erottuivat massasta. Takakansitekstien perusteella sarja vaikutti mielenkiintoiselta. Päätin ottaa ensimmäisen kirjan kokeiltavaksi. Ja sillä tiellä olen edelleen. Tämä on sarjan kolmas kirja, enkä vielä ole kyllästynyt lukemaan näitä tiiliskiven kokoisia kirjoja.

Eletään vuosia nakki ja pottu, kun jääkausi peitti suuren osan Euroopasta alleen. Mammutteja vaeltelee luonnossa ja ihmisiäkin on vielä kahta eri lajia olemassa. (Wikipediaan turvautuen kyseessä olivat neandertalinihmiset, jotka kirjassa kutsuivat itseään Klaaniksi sekä Cro-Magnonin ihmiset, joita Klaani kutsui Muiksi.) Sarja kertoo nykyihmistä muistuttavan tytön, Aylan, elämästä valottaen samalla millaista elämä tuohon aikaan on mitä todennäköisimmin ollut. Sarjan kolmannessa kirjassa Ayla elää ensimmäistä kertaa elämässään kaltaistensa ihmisten kanssa. Hän oli elänyt aiemmin Klaanin kanssa menetettyään perheensä maanjäristyksessä. Hänestä tuli klaanikansan jäsen, vaikka hän olikin Muiden tytär. Erilaisuudesta tulee kuitenkin ongelma ja monien mutkien kautta Ayla lähtee etsimään kaltaisiaan ihmisiä. Hän on kuitenkin erilainen myös Muihin verrattuna, lapsuus klaanikansan parissa on jättänyt häneen jälkensä. Muut ihmettelevät Aylan tapoja, lisäksi heistä on ennenkuulumatonta, kun Ayla kesyttää sudenpennusta itselleen lemmikin. Vaikka tarina on pelkkää kirjailijan mielikuvitusta, kirja antaa omalla tavallaan kuvan siitä millaista elämä oli silloin kun elettiin metsästyskulttuurissa.

Kirjoja lukiessani olen useaan kertaan miettinyt yhtä asiaa. Mitä nykyihmiselle tapahtuisi, jos hänet heitettäisiin yhtäkkiä kirjan ympäristöön? Talot olisivat alkeellisia majoja tai peräti luolia, peseytyminen kuumalla vedellä ei onnistuisi joka päivä, ruuan hankinta tarkoittaisi metsästämistä ja erilaisten kasvien keräämistä ja vaatteetkin pitäisi ommella itse metsästettyjen eläinten nahoista. Ja oma hengissä pysyminen riippuisi kaikesta tästä. Nykyajan mukavuudet olisivat vasta tuhansien vuosien päässä, elämää paljon helpottavia ratkaisuja ei olisi vielä edes keksitty. Toisaalta, ei tarvitsisi murehtia opiskelusta, ammatista, tai työpaikasta... Ei olisi pakko miettiä päätään puhki mikä minusta tulee isona. Tärkeintä olisi kasvaa aikuiseksi, mennä naimisiin silloisen tavan mukaan ja perustaa perhe. Jos taipumuksia johonkin tiettyyn "ammattiin" olisi, sitä vain alkaisi tehdä kyseistä työtä. Tänä päivänä asiat eivät mene aivan niin…

Onko elämä muuttunut sen helpommaksi tai vaativammaksi näiden tuhansien vuosien aikana? Ongelmat vain ovat muuttuneet. Olemmeko sen onnellisempia tai onnettomampia nyt kuin esihistorialliseen aikaan? Silloin ihmisten unelmoivat lähinnä perheestä, ja se oli heille elämän tärkein asia. Nykyään se voi perheen lisäksi olla ammatti tai vaikka harrastus. Perheen perustaminen ei ehkä ole se ensimmäinen asia, joka nuorilla on mielessä. Toisin oli tuohon aikaan…

En tiedä pystyisinkö elämään niin kuin ihmiset elivät siihen aikaan. Ongelmaksi muodostuisi mitä todennäköisimmin juuri kysymys perheen perustamisesta. Jos minua kauhistuttaa perustaa perhe joskus hamassa tulevaisuudessa tässä ajassa, niin millaisessa paniikissa olisin ollut tuolloin? Tosin, eläminen tänä päivänäkin mietityttää toisinaan ja paljon...

perjantai 30. maaliskuuta 2012

Taikatalvi

  
Tuomas Holopainen on nero. Jos sitä ei joku vielä tiennyt. Holopaisen taidot yhdistettynä Marco Hietalan lauluun...ja saadaan aikaiseksi täydellinen kappale. Ainakin minun mielestäni. Tämä biisi, niin kuin monet Nightwishin tuotannosta, vie minut mielikuvitusmatkalle jonnekin kauas pois...

Pimeä talvinen ilta jossain tuolla keskellä pohjoisen erämaata, missä ihmisasutusta ei ole lähimaillakaan. Revontulia välkkyy taivaalla satunnaisesti. Tuuli puhaltaa pitkin erämaan lakeuksia pöllyttäen pakkaslunta mukanaan saaden kitukasvuiset puut heilumaan. Kuu luo maisemaan omaa valoaan. Jossain kaukana susi ulvoo täysikuulle. Jossain toisaalla ilves tassuttelee äänettömästi hangella. Tuulen mukana kantautuu soittoa, jota ei voi sanoin kuvailla. Se kietoo koko maiseman vaippaansa, verhoaa maan taikaansa. Soitto hiipuu ja tuulikin tyyntyy. Jokin on muuttunut, susikin on hiljennyt. Kukaan ei kuitenkaan huomaa mitään. Elämä jatkaa kulkuaan kuin mitään ei olisi tapahtunut, talvi taittuu ja muuttuu kesäksi. Vain harvat, jotka osaavat kuunnella ja tulkita näkemäänsä, tietävät mitä tapahtui...ja mitä tulee tapahtumaan.

"Päällä talvisen maan hetki kuin ikuisuus
Mi pienen kissan jaloin luokseni hiipii
Tääl tarinain lähteellä asua saan mis
 Viulu valtavan kaihon
Ikisäveltään maalaa
Laulullaan herättää maan"
 
Tässä jos missä olisi aineksia kunnon fantasiaromaanille, joka olisi täynnä mystiikkaa maustettuna ripauksella shamaanitaikuutta. Jos vain löytäisi sanat joilla kertoa tarinaa...

Joskus sitä tuntee itsensä jotenkin niin vajavaiseksi, kun ei pysty ilmaisemaan itseään kunnolla. Ei sävelin, ei sanoin, ei kuvin. Ainoa mahdollisuus on kanavoida tunteensa muiden tuotosten kautta ja hukuttautua heidän luomiinsa maailmoihin. Saa paeta edes muutamaksi minuutiksi todellisuudesta jonnekin ihan toiseen ulottuvuuteen...vain tömähtääkseen muutaman minuutin päästä takaisin maanpinnalle. Ehkä jonkun olisi aika keksiä kappale, joka vain jatkuisi ikuisuuksiin loppumatta koskaan. Eikö silloin voisi pysytellä siellä kappaleen luomassa maailmassa pidempään...ehkä jopa ikuisuuden?

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Number one

Tämä on ihka ensimmäinen blogini. Ja se tekee tästä viestistä ensimmäisen bloggaukseni ikinä. Jännää tämä elämä.
Myönnän, että blogin asettelu on vielä täysin vaiheessa, mutta siitä huolimatta ajattelin kirjoittaa ensimmäisen viestini. Täytyyhän minun nähdä miltä se näyttää julkaistuna ja miten ulkoasu muuttuu, kun "Ei tekstejä" häviää ruudulta.

Olen jo jonkin aikaa pohtinut oman blogin aloittamista. Lähinnä hakusessa oli se, mistä kirjoittaisin. Ja kuka ylipäätään haluaisi lukea kirjoituksiani? Nythän siihenkin mieltä painavaan kysymykseen saadaan vastaus. Eiköhän myös blogin sisältö muotoudu tässä kirjoittamisen ohessa. Alunperin ajatukseni oli lähinnä kommentoida lukemiani kirjoja ja lempimusiikkiani. Luulisin kuitenkin, että vauhtiin päästyäni kirjoitan kaikesta maan ja taivaan välillä, niin jokapäiväisistä ongelmistani kuin itseäni raivostuttavista asioista. Se jääköön nähtäväksi.

Inspiraatioita odotellessa voisin näin ajankulukseni vaikka kertoa hieman lisää. Hmm. Blogin nimi. Niin. Se vain putkahti jostakin. Alunperin idea taisi lähteä yhdestä biisistä. Törmäsin suomalaiseen Tarot bändiin pari vuotta sitten ja ihastuin Marco Hietalan ääneen. Kappaleesta I walk forever korviini osui lause: "I am made of hopes left unfulfilled." Jotenkin lauseen ajatus viehätti, joten aloin itsekin ajatella samoin. Siis, että minut oli tehty toteutumattomista toiveista. Mutta siihen voisi lisätä vielä ne toiveet, jotka ovat jo toteutuneet sekä ne, jotka eivät koskaan tule toteutumaan. Jollakin kieroutuneella tavalla se on totta. Meillä kaikilla on toiveita ja niistähän elämämme on tehty mitä suurimmassa määrin. Kai sitä jollain tasolla voisi ajatella, että siinä on yksi elämän tarkoituksista. Toteuttaa omat toiveet. Siitä mitä ne muut elämän tarkoitukset sitten ovat, ei minulla ainakaan ole hajuakaan. Jos joku tietää, voisi ystävällisesti antaa vinkin minullekin. Olisin siitä hyvin kiitollinen.