- Pohdiskeluja lähinnä musiikista, kirjoista ja elokuvista.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

The Day


"I trace the scenes our children once played
names carved in wood, all the words, bound to fade"

Kuljeskelen autioissa huoneissa. Vilkaisen ikkunasta tyhjälle pihamaalle. Joskus sielläkin oli elämää. Kaksikerroksisen puutalon kaikki huoneet olivat asuttuja, elämisen äänet raikuivat joka puolella. Pihan toisella puolella navettarakennus ei ollut tyhjillään. Asukkaiden huolet olivat aivan toiset, aika oli toinen.

Vanhat tavarat ja valokuvat kertovat muutoksesta, kuinka aika koskettaa vaivihkaisilla sormillaan. Jopa minä muistan paikkojen olleen erilaiset lapsuudessani. Pieni mustavalkoinen televisio pirtin nurkassa on muuttunut värilliseksi taulutelevisioksi. Kamarin nurkassa pölyttyvät kangaspuut kiehtoivat minua lapsena. Nyt nekin on purettu ja työnnetty navetan vintille varastoon. Vintillä kohtaloaan odottaa myös vanha puinen reki. Sen toinen jalas on poikki, koristemaalaukset vielä hätinä erottuvat sen kyljistä. Istuessani reessä kuulen tarinan talvisesta rekimatkasta jään poikki. Eikä sekään ole tapahtunut kuin ehkä viisi vuosikymmentä sitten.

Isoisän todistuskirjanen koulusta kertoo minulle ensimmäisenä sen, ettei sukunimen vaihdosta loppujen lopuksi ole niin kovin kauan aikaa. Pientä poikaa esittävän mustavalkoisen valokuvan taakse on kirjoitettu lyijykynällä pojan nimi ja ikä. Tajuan kyseessä olevan isäni yhden vuoden ja viiden kuukauden ikäisenä. Käsiala kuuluu isoäidilleni, jota en koskaan tavannut.

Jonakin päivänä huomaan, ettei edes autiota taloa ole enää olemassa. Mutta kaikki kuitenkin säilyy siellä jossakin...muistoissa. Olisin halunnut tietää millaisena isoisäni paikan muisti, millainen se oli hänen ollessaan onnellinen. Olen varma siitä, että isoisoisäni olisi kertonut minulle ajatuksiaan, jos niitä olisin häneltä päässyt kysymään.