- Pohdiskeluja lähinnä musiikista, kirjoista ja elokuvista.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Happy vs. unhappy


Kaverini lähetti ylläolevasta linkistä avautuvan sarjakuvan onnellisuudesta. Se käsittelee onnellisuutta piristävästä näkökulmasta ja sai minut pohtimaan onnellisuuden käsitettä. Eipä sillä, että olen joskus aiemminkin miettinyt sitä, miten ihminen voi väittää olevansa onnellinen. Meidän kulttuurissamme onnellisuus mielletään kaksinapaiseksi jutuksi: jos et ole onnellinen, olet onneton. Mutta eihän se niin mene. Ei mikään tunne ole niin yksioikoinen joko tai -asetelma. Minun mielestäni onnellisuus on jatkumo. Toisessa päässä olo on niin ikävä ja onneton kuin voi vain kuvitella. Toisessa päässä on euforinen onnellisuus, kun koko maailma nähdään vaaleanpunaisten lasien läpi, ympärillä leijuu pinkkejä hattarapalleroita ja yksisarvisia. Ja siinä keskivaiheilla on normaali harmaa arki: elämä ei ole ikävää, mutta ei nyt riemustakaan hypitä. Ja näiden pisteiden välissä on erilaisia onnellisuuden asteita.

(Toisaalta englannin kielen sanan happy voi kääntää myös iloiseksi, mutta en nyt tässä ota kantaa käännöksiin ja mahdollisiin merkitystenmuutoksiin, mitä kääntäminen tuo tullessaan.)

Tämän lisäksi onnellisuus mielletään helposti pitempiaikaiseksi olotilaksi. Olenhan minä hetkellisesti onnellinen melkeinpä joka päivä. Pienet arkiset asiat saavat minut tyytyväiseksi ja tuntemaan itseni onnelliseksi: aamuinen kahvikuppi kädessä tai hyvä kirja, jonka maailmaan voi uppoutua. Näiden kanssa ei voi koskaan mennä harhaan. Jos kaikki tuntuu menevään päin mäntyä, tiedän, millä tavoin piristän itseni pois masennuksen suosta. Ei mikään tunne voi kestää kovin pitkään, ei mikään tunne voi olla kovin pysyvä. Onnekas se ihminen, joka pystyy sanomaan elämäänsä onnelliseksi.

Ongelmana on myös onnellisuuden määrittely: ei se ole niin yksinkertaista. Jokainen voisi kuvata onnellisen olotilan eri tavoin, eri sanoja käyttämällä. Ei se ole universaali tila, joihin kaikki voivat pyrkiä. Ja pitääkö siihen edes pyrkiä? Ja jos pyritään, niin sekin implikoi, että kyseessä on matka johonkin päätepisteeseen. Voiko onnellisuus olla matkan päätepiste? Mitä sitten tapahtuu, kun onnellisuus on saavutettu? Ollaan onnellisia elämämme loppuun asti niin kuin saduissa? Voiko onnellisuutta edes koskaan saavuttaa?

Vähän niin kuin sarjakuvan olio lätkii mystisiä palikoita järjestykseen, ja sitten ne yhtäkkiä alkavat loistaa ja näyttävät kauniilta. Ihan samalla tavoin elämässä asiat asettuvat sattumanvaraisesti muodostelmaan ja tietyssä järjestyksessä ollessaan, ne tuottavat meille onnea ja iloa. Elämä alkaa loistaa ja muuttuu mustavalkoisesta värilliseksi.

Jos joku kysyisi minulta nyt, olenko onnellinen, vastaisin todennäköisesti, etten ole. Mutta ei se tarkoita sitä, että olisin onneton. Monen mielestä minulla on kaikki hyvät syyt olla onnellinen: perhe, ystäviä, terveys kohdallaan, katto pään päällä, ruokaa jääkaapissa ja tilillä rahaa, niin että pärjään. Kaikki elämän perusasiat kohdallaan. Miksi en silti ole onnellinen? Jollain toisella ei välttämättä ole sitäkään vähää mitä minulla. Enkä minä osaa vastata. Kuvittelen, että jokin minulta puuttuva asia, tekisi minut varmasti onnelliseksi. Mutta enhän minä voi tietää sitä varmuudella ennen kuin olen sen saanut. Vasta sen jälkeen voin vastata. Ja voihan olla, että elämässä tapahtuu jotain ihan muuta, mikä saa minut ainakin hetken verran tuntemaan onnea. Kunnes harmaa arki työntää värikkäät palikat eri järjestykseen ja ne sammuvat...syttyäkseen taas uudelleen eri järjestyksessä.