- Pohdiskeluja lähinnä musiikista, kirjoista ja elokuvista.

tiistai 6. joulukuuta 2016

1939


"Hän muistaa talot, kylätien,
syksyn varjon siellä.
Kun kulki loppuun marraskuun,
kävi käsky mennä.
Nyt päällä järven jäätyneen,
hän katsoo ikuisuuteen,
ja näkee taivas näkee kuu,
hän yli rajan kulkee."

Monta rauhallista joulua on saatu viettää sotien jälkeen. Tosin niitä jotka vielä sodan ovat omakohtaisesti kokeneet, on aina vain vähemmän. Seuraava sukupolvi lukee tapahtumista koulussa historiankirjoista, eivätkä isovanhemmat osaa kertoa kuin mahdollisesti omilta vanhemmiltaan kuulemiaan tarinoita. Jos niitäkään. 

Itse kuulun niihin, jotka eivät tarinoita isovanhemmilta paljon kuulleet. Enkä varmasti ole ainoa. Ymmärrän toki, ettei sota ole aihe, josta mieluiten kukaan puhuu. Muistot eivät varmasti ole mukavia, eihän sodankäynti nyt mitenkään kaunista ole. Mutta ei se silti tarkoita sitä, etteikö siitä olisi voinut puhua, etenkään pidemmän ajan kuluttua. Kertoa edes jotain ja jättää ikävimmät muistot pois. Muistan koulutehtävän, johon piti haastatella mahdollisuuksien mukaan jotakuta isovanhempaa. Muistan, että kysymysten joukossa oli jokin sotaan liittyvä kysymys, kenties yleisluonteinen mitä muistat sodasta tms. Ja muistan edelleen ukin vastauksen: En halua puhua siitä, koska muistot eivät ole mukavia. Seuraavalla sukupolvella ei ole edes mahdollisuutta kuulla sodasta niiltä, jotka sen ovat kokeneet. Itse luin peruskouluaikana Laila Hirvisaaren (ent. Hietamies) kirjoja, jotka käsittelivät nimenomaan sota-aikaa ja elämää nykyisen itärajan tuolla puolen. Niistä sain enemmän tietoa, millaista sota-aikana on ollut kuin mistään muualta.

Vaikka itsenäisyyspäivän vietto voi tuntua omituiselta: katsella televisiosta (tai paikan päältä) armeijan paraatia, Tuntematon sotilas -elokuvaa ja illalla vielä katsella presidenttiä kättelemässä juhlavieraita ja arvostella vieraiden pukuja, ne ovat silti meidän perinteitämme. Itse tajusin perinteiden omituisuuden siinä vaiheessa, kun selitin ulkomaalaiselle kuinka juhlistamme itsenäisyyttä. Toki kaikilla on omat tapansa juhlia tai olla juhlimatta. Hyvin pystyisi viettämään koko päivän television ääressä tekemättä mitään muuta. Tärkeintä on kuitenkin se, että pysähtyy edes hetkeksi miettimään päivän merkitystä vaikka muuten viettäisi normaalin pyhäpäivän. Meidän ei pitäisi unohtaa, millaisen hinnan edelliset sukupolvet maksoivat siitä, että saamme nostaa siniristilipun salkoon aina juhlapäivinä.

"On jouluyö vaan tykit nuo,
ei tuoneet joulun rauhaa.
On jouluyö vaan sotilaat,
ei saaneet joulurauhaa.
Vaan vielä tulee joulu,
kun luonas olla saan
ja päivä ilman sotaa,
me silloin kohdataan."

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Lucifer



Tv-sarjan juoni on tiivistettynä se, että Lucifer on tylsistynyt työhönsä Helvetissä (eli kiduttamaan kuolleiden sieluja) ja päättää lähteä lomalle Los Angelesiin. Muutamien sattumusten kautta hän päätyy konsultoimaan poliisia murhatapausten yhteydessä, erityisesti hän työskentelee etsivä Chloen kanssa. Eli mukava pieni soppa, jossa on murhia ja itse Saatanan sopeutumisvaikeuksia ihmisten maailmaan, unohtamatta tietenkään erinäisiä perheongelmia.

Tiedän, että televisiosarja on täyttä fiktiota, ja jännityselementti saadaan aikaan sillä, että kukaan ei usko Luciferin olevan todella Saatana. Mutta silti jäin pohtimaan sitä. Onko aikuisten mielikuvitus niin rajoittunutta, että he eivät voi mitenkään uskoa Luciferin puhuvan totta. Vaikka selittämättömiä asioita tapahtuu, ei Chloekaan ota Luciferia todesta, vaan yrittää etsiä järjellistä syytä kaikelle. Ja sitten on Chloen tytär Trixie, joka ei kavahda demonin todellista naamaa, koska on Halloween, ja kaikilla on vaikka minkälaisia maskeja päällään. Ja osa porukasta tulee suunnilleen hulluksi, kun he näkevät Luciferin todellisen olemuksen. Onhan siinä tietenkin sekin vaara. 

Olen valitettavasti huomannut, että omakin mielikuvitus alkaa kangistua kulkemaan vain tiettyjä polkuja. Sen tajuaa siinä vaiheessa, kun alkaa leikkiä lasten kanssa, ja huomaa, miten vapaasti he ajattelevat. Mielikuvituksella ei todellakaan ole rajoja heidän leikeissään. Samanlaista avoimuutta yritän pitää yllä omassa mielessäni. Tiedän, jos joku tulisi minulle väittämään olevansa Saatana ja lomalla Helvetistä, en varmasti uskoisi. Saattaisin jopa nauraa räkäisesti päin naamaa ja todeta tyypin mielenvikaiseksi. Mutta olisiko se niin paha asia uskoa? Vaikka reaalimaailman lakien mukaan se olisi mahdontonta, ainahan on kuitenkin pienenpieni mahdollisuus siihen, että se on sittenkin totta. Ottaisin kyllä mielelläni todisteen melkein minkä tahansa fantasiamaailman olemassaolosta, mutta joko olen liian sokea näkemään merkkejä tai sitten niitä ei todellakaan ole olemassa. Tai ehkä aika ja paikka eivät ikinä osu kohdalleen. Muutenkin nykymaailmassa kaikki mysteerit on selvitettävä eikä mitään voi jättää uskon tai mielikuvituksen varaan. Aina on joku antamassa realistista tai tieteellistä selitystä ilmiölle, joka vaikuttaa ihmeeltä, mahdottomalta luonnonlakien rajoissa.

Palatakseni takaisin tv-sarjaan, se antaa erilaisen näkökulman koko aiheeseen. Siis Jumalaan ja Luciferin karkottamiseen Helvettiin. Nyt Lucifer on lomalla maan päällä ihmisten joukossa ja itse asiassa nauttii olostaan. Luulisin, että Lucifer on itse asiassa kyllästynyt Helvetin isännöintiin eikä halua olla enää "paha". Ja ne siivet. Ah. Ne nähtyäni olisin kyllä viimeistään uskonut kaiken.

Ja olisi hienoa saada Tom Ellisin laulamat kappaleet kunnon versioina, eikä vain jaksoista napattuja versioita, joissa taustaäänet ja ties mitkä häiritsevät. Mutta aina ei voi saada kaikkea mitä haluaa. Sentään onnistuin bongaamaan kyseisen sarjan netin syövereistä.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Mummo

Tänä vuonna olen innostunut lukemaan enemmän sarjakuvia kuin aiemmin. Tiedä mitä kaikkea jännää kirjaston sarjakuvahyllyjen kätköistä vielä löytyy, kunhan vauhtiin pääsen. Positiivinen yllätys oli Anni Nykäsen kirjoittamat Mummo-sarjikset.

Ensinnäkin itämurteinen puhetapa luo ihanan kotoisen tunnelman. Naureskelin jopa kuviin lisätyille ääniefekteille: "köpöti köps" kuuluu, kun Mummo kävelee keppinsä kanssa ja "höyläti" on luonnollisesti juustohöylän ääni. Toisekseen Mummon elämänasenne on kadehdittava. Vaikka ikää on kertynyt, silti hän nauttii elämästä eikä anna Kalmon vierailujen häiritä. Pullakahveilla Kalmon saa pidettyä kaukana. Mummo on jotenkin ihanan suorapuheinen: hän kertoo niin kuin asiat ovat eikä välitä, vaikka muut katsovat häntä kieroon. Mummon sutkautukset piristävät kyllä kenen tahansa päivää. Olisipa omassa arjessa mukana samanlainen totuuden torvi.

Taustalla on nähtävissä jonkinlainen mummon stereotyyppi. Hän leipoo paljon, keittää kahvia, neuloo ja silittelee kissaa keinutuolissa: kaikki jossain määrin liitettävissä mummouteen. Eipä sillä, että itsekin harrastan kaikkea tuota, vaikka kaukana mummoiästä vielä olenkin. Ja silti Mummo tutustuu uusiin asioihin, internettiin ja muihin nykypäivän kotkotuksiin, käy etelänlomalla ja niin edelleen. Ja mies seuraa kulloisiakin villityksiä vierestä.

Mielelläni ottaisin samanlaisen mummon omaan elämäänikin muistuttamaan siitä, että pitäisi nauttia jokaisesta päivästä eikä vaipua turhaan synkkyyteen. Kyllä minulle Mummon leipomukset ja neuleet aina kelpaisivat. Juttuseurakin voisi olla piristävää.

lauantai 8. lokakuuta 2016

Sota ja rauha


Yleltä tuli alkusyksystä BBC:n tekemä minisarja Leo Tolstoin jättiromaanista Sota ja rauha. Myönnän, että en ole ollut kauhean kiinnostunut lukemaan näitä venäläisten kirjoittamia suurteoksia. Dostojevskin Rikos ja rangaistus oli melkoista pakkopullaa lukea kirjallisuusopintojen takia. Mutta. Tv-sarja sai minut hieman toisiin ajatuksiin. Tosin pelkään kyllä, että petyn kirjaan, jos se on kovin pitkäpiimäisesti kirjoitettu. Pitää etsiä käsiin mahdollisimman uusi suomennos, joten ehkä se keventää lukukokemusta. Dostojevskin teoksen suomennos oli niin vanha, että sekin varmaan osasyyllinen tylsistymiseen.

Onhan se yleisessä tiedossa, että BBC:n tekemät sarjat ovat hyviä ja kauniita katsella. Kameran käyttö on jotakin ihan muuta kuin suomalaisissa sarjoissa: kaikenlaisia taiteellisia kikkailuja, jotka saavat katseen kiinnittymään ihan eri tavalla. Tietenkin näyttelijät ovat nättejä ja komeita. Tosin tässäkin tökki sama asia kuin Muskettisotureissa. Kieli. Ollaan Venäjällä juu, ja kaikki höpöttävät englantia. Kaiken kukkuraksi taustalla laulaa mahtipontinen mieskuoro venäjäksi. Pieni ristiriita ehkä havaittavissa. Jotenkin se vain tuntuu omituiselle, vaikka ihan loogistahan se on, kun brittituotannosta on kyse. Ja mielummin englantia nyt kuitenkin kuuntelee kuin venäjää, en minä sillä. Musiikissa sentään oli venäjän kieltä hyödynnetty, että saadaan jotenkin tunnelmaa enemmän...tsaarimaisemmaksi.

Olin kuvitellut juonta ihan erilaiseksi, mutta totta kai sarjaan on sitä jouduttu keventämään ja hahmoja vähentämään rutkasti. Jos kirjan juoni muistuttaa sarjaa yhtään, niin olen kyllä todella kiinnostunut lukemaan kirjan. Eli jotain hyvää tästäkin sarjasta oli. Nyt vain täytyy lukea edellisiä kirjapinoja vähemmäksi, että voi hyvällä omallatunnolla raahata kirjastosta tämän tiiliskiven luettavaksi.


Lisäksi sarjan soundtrack on kanista kuunneltavaa. Olen viikon ajan kuunnellut kappaleita oikeastaan päivittäin. Tämä on tämän hetken lempparini. Toivoisin vain kappaleen olevan edes hieman pidempi.

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Mutta minulta puuttuisi rakkaus

Mediassakin puhutaan paljon yksinäisyydestä. Usein aihe nousee esiin, kun puhutaan, miten yhden hengen talouksien määrä on kasvussa. Ihan niin kuin kaikki yksinasujat olisivat yksinäisiä. Mutta onhan niillä jonkinlainen yhteys kuitenkin. Minä pidän omasta rauhasta ja siitä, että saan olla kotona yksin. Ei tarvitse siivota toisen ihmisen sotkuja tai miettiä, häiritsenköhän häntä tekemisilläni. Mutta onhan yksinasumisessa omat varjopuolensakin.

Jos päivän aikana ei avaa suutaan kertaakaan tervehtiäkseen edes naapuriaan tai kaupan kassaa, jos viettää koko päivän yksin kotona ihan vain siksi, että ulkona sataa vettä, jos ei astu ulko-ovesta pihalle vain siksi, ettei jaksa laittaa itseään ihmismäisen näköiseksi, onko silloin yksinäinen? Kyllähän sitä tietenkin erakoituu, kun jämähtää neljän seinän sisälle ja vain odottelee, että elämä kolkuttaisi ovelle ja kertoisi, mitä seuraavaksi on tulossa. Yksinäisyyden tajuaa, kun kauppareissulla tapahtuu jotakin arjesta poikkeavaa, kun näkee jotain, josta haluaisi kertoa jollekulle. Eikä ole ketään kelle kuvailla hienoa autoa tai kertoa kaupan mummelista, joka kyseli hassuja. Ja kotona sen kaiken kertoo tyhjille seinille tai kirjoittaa päiväkirjaan, jota ei kuitenkaan koskaan lue uudestaan.

"Ja minä odotan,
jotain tapahtuvan.
Ja minä odotan,
jonkun saapuvan.
- -
Onko jossain minulle koti,
johon joku minua kaipaa.
Ryntääkö joku syliin,
jos olen ollut poissa pitkän aikaa?
Itkeekö joku jos kuulee minun kuolleen pois,
huomaako edes kukaan?
Onko haudallani kynttiöitä,
kukkia saanko mukaan?"

Pahimmalta tuntuu silloin, kun tulee kotiin reissusta. Junasta astuessa näkee laiturilla liudan hakijoita ja iloisia jälleennäkemisiä. Laukut vaihtavat kantajaa ja taksijono lyhenee äkkiä. Kävelen nopeasti kaikkien näiden kohtaamisten ohi kantaen raskaita laukkujani itse, sillä pitkän matkan jälkeen haluan vain kotiin. Kotioven avattuani vastassa on todennäköisesti muutama lasku tai mainos eteisen matolla, tyhjän asunnon haju ja kaikki tavarat juuri siinä mihin ne lähtiessäni olen jättänyt. Matkatavarat on sama laittaa saman tien paikoilleen, eihän sitä muutakaan tekemistä ole? Jääkaappikin kaipaisi täydennystä, mutta yleensä matkan jälkeen on liian väsynyt lähtemään saman tien kauppaan. Reissusta palaaminen tyhjään asuntoon ei ainakaan tee yksinolemista yhtään helpommaksi.

Mokoman sanoitus osui ja upposi. Joskus kun masentaa, ajatukset rullailevat suunnilleen samanlaisia ratoja. Jopa tulevaisuudenpohdinnat näyttävät toisinaan juuri tältä. Onko minulla joskus koti, joka ei ota reissaajaa vastaan pimeänä ja tyhjänä? Tuleeko joku peräti asemalle vastaan, niin ettei raskaita laukkuja tarvitse raahata itse kotiin asti? Kun joskus kuolen, muistaako minua kukaan?


sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Taivaalta tippuvat asiat


Hetken mielijohteesta lainasin kirjastosta Selja Ahavan teoksen Taivaalta tippuvat asiat. Tiedostin kirjan olemassaolon kirjablogeista ja näköjään juonikuvaus jäi mieleen, koska sen kirjaston hyllystä bongasin ja mukaani nappasin. Luin kirjan yhden päivän aikana. Tarinaa ei vain voinut jättää kesken. Lisäksi kirja on sen verran lyhyt, että tiesin voivani lukea sen äkkiä niin halutessani. Kirja kosketti ehdottomasti. Niin paljon, että päätin kirjoittaa siitä jotain muistiin. Mutta en kuitenkaan tiedä mistä aloittaa, saati mihin päättää. Pää on täynnä hajanaisia ajatuksia, joita ei tahdo saada muotoiltua edes yhdeksi tekstiksi.

On perheenäiti, joka jää taivaalta tippuvan jäälohkareen alle. On nainen, joka voittaa lotossa kahdesti. Ja skottilainen mies, johon salama iskee monta kertaa. Kirja kostuu useammasta pienestä tarinasta, jotka kytkeytyvät toisiinsa vaikka niissä on eri kertojat. Lapsen näkökulmasta kerrotut tarinat ovat koskettavimmat: miten lapsi yrittää ymmärtää äidin kuoleman ja selviytyä arjesta. 

"Aikuiset sanovat, että aika parantaa, ja se tarkoittaa, että kun aika kuluu, se mikä on tapahtunut, muuttuu muistoksi, ja sitten sen muistaa huonommin ja huonommin. Sitten kun muistaa enää tosi huonosti, on parantunut." (s. 12)
"Kun sanon äiti kumartuu, se on vielä tässä. Kun äiti kumartui, se menee jo pois. Isä ei puhu äidistä, koska se ei pysty sanomaan kumartui. Se ei pysty puhumaan äitiä menneeseen, se aloittaa toisinaan lauseen äidin nimellä, mutta jättää sitten kesken. Äiti on jäänyt kesken." (s. 31)

Ahava osaa kirjoittaa kauniisti ja koskettavasti. Hänen tapansa kuvata asioita on piristävän erilainen. Mieleni teki kirjoittaa muistiin useita lainauksia: asiat vain oli sanottu niin osuvasti. Olisin varmasti kirjoittanut muistiin puolet kirjasta, jos siihen olisin ryhtynyt. Lapsen näkökulmasta kirjoittaminen ei varmasti ole helppoa, mutta Ahava onnistui siinä uskottavasti. Lapsihan voi ajatella ja miettiä ihan mitä vain, edes taivas ei ole rajana. Kirja sotkee realismiin satujen maagisia elementtejä. Eikä se haittaa. Lapsethan peilaavat satuja todelliseen maailmaan koko ajan. Lapsen mielestä looginen ajatusketju saattaa aikuisen mielestä olla täysin tuulesta temmattu ja epälooginen. Lapsen kertojanääni saa näkemään tilanteen eri näkökulmasta kuin mitä sitä aikuisena ehkä ajattelisi. Tämä tuo tarinaan toivoa ja pieniä ilon pilkahduksia.

Kiinnitin huomiota siihen, miten paljon taloja kuvattiin kirjassa. On Sahanpurutalo ja kartano, molemmat ihan erilaisia, mutta silti jotenkin samanlaisia. Talot elollistettiin ja tehtiin osaksi kirjan tapahtumia. Jos kirjoittaisin kirjasta analyysin, pohtisin enemmän talojen osuutta tarinassa. Jo nyt tuntuu, että hotkaisin kirjan liian nopeasti. Olisi ehkä pitänyt lukea hitaammin ja antaa sanojen upota kunnolla ja miettiä, mitä teemoja tekstin taustalla piilee. Ehkä tämä on hyvä syy lukea kirja uudelleen tai peräti ostaa se omaan hyllyyn. Olen iloinen, että lainasin kirjan. Vaikka tarina oli surullinen, antoi se silti paljon ajattelemisen aihetta.

tiistai 24. toukokuuta 2016

El tiempo entre costuras

Ommelten välinen aika -kirja roikkui luettavien listalla monta vuotta, kunnes viimein sain sen kirjastosta lainattua. Alkuun kirja ei oikein tahtonut vakuuttaa, mutta luulisin tämän johtuvan osittain siitä, että kesti hetken tottua kirjailijan tapaan kirjoittaa. Ja kun espanjaksi luin, niin totuttelu kirjoitustyliin ja sanastoon vie aikaa. Onneksi en yleensä pikkukummassa kirjoja jätä kesken, joten alkukankeudesta selvittyäni alkoi juoni kiinnostaa yhä enemmän ja enemmän. Viimeiset pari sataa sivua hotkaisinkin melkein kerralla.

Viime aikoina olen lukenut useammankin historiallisen romaanin. Jotenkin en ole aiemmin niistä innostunut, mutta nyt lukulistalle on päätynyt useita. Parikin romaania on sijoittunut maailmansotien aikaan. Kirjat saivat minut miettimään sitä, miten paljon helpompaa on lukea sodankäynnistä ja muista siihen liittyvistä raakuuksista fantasiakirjoista kuin historiallisiin tapahtumiin pohjautuvista kirjoista, vaikka nekin pitkälti ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Ehkä syy ainakin minulle on se, että todellisessa elämässä ja historiassa ihmisen raakuus on täyttä totta. Joku on todella kokenut sotien kurjuudet, olipa kyse sitten maailmansodista tai paikallisista sisällissodista. Kirjojen kuvaamat kauheudet saavat vain miettimään, miten joku elävä ihminen on voinut sellaista tehdä. Fantasiamaailmassa kaikki raakuus on puhdasta fiktiota. Koskaan ei ole ollut olemassa kuningasta, joka olisi vastannut sotien kauheuksista. Vaikka fantasian raakuus ei ole yhtään sen hyväksyttävämpää, ja suren fiktiivisten hahmojen kuolemia, voin silti muistuttaa itseäni, ettei tätä ole oikeasti tapahtunut, se on vain kirjailijan mielikuvitusta. Sodista kertovat historialliset kirjat taas pohjautuvat totuuteen, ja mitä todennäköisimmin esimerkiksi vankileirien kauheudet ovat olleet täyttä totta. 

Yle on näyttänyt kirjaan pohjautuvaa tv-sarjaa. Pakko myöntää, että koukutuin myös siihen. Minusta sarja oli hyvinkin uskollinen kirjalle, vaikka totta kai juonenkulku erosi paikoitellen kirjasta. Ja voi noita suomenkielisiä tekstityksiä. Muutaman kerran sain kyllä hyvät naurut, mutta minkäs teet. Tuskimpa itsekään olisin sen paremmin joitakin ilmauksia osannut kääntää, vieläpä noin rajatussa tilassa. Kirjassa eniten minua jäi häiritsemään tietynlainen lopun avoimuus. Periaatteessa tapahtumat saatiin loppuun ja olen ratkaisuun tyytyväinen. Mutta epilogissa käytiin läpi todellisten historiallisten henkilöiden kohtaloita hyvinkin tarkkaan läpi. Ja oletin, että fiktiivisille hahmoille olisi tehty samoin. Noh, jotakuinkin niin tehtiinkin, mutta silti lopetus jäi kaivelemaan. Toisaalta, juuri lopetuksen takia olen pyöritellyt kirjan tapahtumia mielessäni useita päiviä, joten omalla tavallaan loppu oli tehokas. Kirjassa jäi myös häiritsemään Ramiron kohtalo, mutta tv-sarjassa siihen otettiin enemmän kantaa, mikä minusta oli hyvä ratkaisu. Minä ainakin toivoin koko kirjan ajan saavani tietää, että se huijari oli saanut ansionsa mukaan. Turhaan odotin. Tykkäsin myös tv-sarjan musiikista, etenkin pianon pimputtelusta, jota aina tasaisin väliajoin kuului. Kai se oli jonkinlainen Siran tunnusmusiikki. Näköjään olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota tv-sarjojen musiikkiin kuin ennen...


sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Metsästäjä ja talvinen taistelu


Olihan se elokuva pakko käydä katsomassa ihan vain siksi, että Chris Hemsworth on taas pääosassa, ja olihan se edellinen elokuva Lumikki ja metsästäjä hyvä. Oletin elokuvan kertovan tarinan Metsästäjän näkökulmasta ennen Lumikin tapahtumia, mutta oli tämä kyllä paljon muutakin. Yli puolet elokuvasta taisi sijoittua itse asiassa aikaan Lumikin tapahtumien jälkeen. Näin jälkikäteen ajatellen ihan hyvä ratkaisu, sillä vähän kaipailin Lumikki-elokuvan jälkeen jonkinlaista jatko-osaa.

Elokuva ei ollut huono, mutta kyllä ensimmäinen oli parempi niin kuin usein sarjoissa tuppaa olemaan. Toisaalta elokuvan seuraamista helpotti se, että maailma ja henkilöt ovat jo tuttuja. Pystyin nauttimaan musiikista ja Hemsworthin aksentista. Elokuva antoi viitteitä siitä, mitä Lumikille oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän taisteli Ravennaa vastaan. En vielä tiedä, mitä mieltä olen näistä paljastuksista, sillä Lumikki-elokuvasta kyllä jäi sellainen kuva, että hänen ja Metsästäjän kohtalot ovat sidoksissa toisiinsa vahvasti. Tarina loppui satujen tapaan onnellisesti, mutta tyypillisesti vähän vihjattiin, että kaikki ei kuitenkaan mennyt niin kuin piti. Antaahan se tietenkin mahdollisuuden tehdä vielä uusi elokuva, jos siltä tuntuu: paha ei olekaan täysin kukistunut. Minusta ehkä olisi parempi lopettaa tarina tähän. Valitettavasti kun jatko-osilla on taipumus, etteivät ne yllä enää ensimmäisen elokuvan tasolle. Eivätkä ne anna tarinalle välttämättä enää mitään uutta. Jää nähtäväksi, vieläkö tässä fantasiamaailmassa on tarinalle aineksia.

Hieman kyllä hämmennyin, kun tunnistin pätkiä Lumikin soundtrackista, mutta toisaalta ihan ymmärrettävää. Tiedossa on siis lisää hyvää instrumentaalimusiikkia, jota kuunnella.  Oli kyllä ihana nauttia musiikista kunnon äänentoistolla. Mukava pieni hengähdystauko arjen keskelle. Tykästyin myös lopputekstien aikana kuuluvaan Halseyn kappaleeseen. Hänen muuhun tuotantoon voisi kyllä tutustua tarkemmin, sen verran hyvältä laulu kuulosti. Tällä hetkellä näyttää olevan menossa jonkinlainen naislaulajien buumi: ensin Ruelle ja nyt Halsey. Ilmeisesti tämä on jonkinlainen yritys avartaa musiikkimakua vielä yhteen suuntaan.

perjantai 29. huhtikuuta 2016

Shadowhunters

Jos Varjojen kaupungit (Mortal instruments) -kirjasarja olisi kirjoitettu silloin kun olin teini-ikäinen, olisin varmaankin hullantunut täysin. Valitettavasti aikuistuminen on karua todellisuutta, eikä kirjasarja oikein nappaa parinkympin toisella puolella olevaan. Tai no puolet sarjasta on lukematta, joten viimeiset osat ehtivät vielä yllättää positiivisesti. Kirjoissa on kyllä hetkensä, enhän minä muuten niitä kahlaisi läpi. Lisäksi pieni romantikko sisälläni haluaa tietää, mitä päähenkilöparille tapahtuu.

Päähenkilö Clary on 16-vuotias ja muut nuoret samaa luokkaa tai muutaman vuoden vanhempia. Silti kirjassa heidän käyttäytymisensä tuntui välillä jopa liian lapselliselta. Noh, kyllähän teini-ikäisillä on hetkensä: välillä saatetaan käyttäytyä hyvinkin aikuismaisesti ja välillä saadaan pikkulapsille tyypillisiä kiukkukohtauksia. Näin vähän vanhemmalle lukijalle se vain paistaa läpi dialogista. Ehkä se uppoaisi paremmin, jos itsekin olisi henkilöiden kanssa saman ikäinen. Välillä dialogi on kyllä hauskaa luettavaa, ja naureskelen hahmojen kuittailuille. Edelleen pidän yhtenä hyvän kirjan merkkinä sitä, että se saa minut nauramaan. Joten jotain hyvää näissä kirjoissa siis on. Vähän jäin tosin ihmettelemään, miten maallikkomaailma ei näytä olevan millänsäkään siitä, että Clary ja hänen paras ystävänsä Simon imaistaan varjometsästäjien maailmaan. Tosin, hankalahan sitä on taistella demoneja vastaan, jos päivät pitäisi istua esimerkiksi koulunpenkillä.

Kirjasarjasta on tehty elokuva ja tv-sarja. Katsoin elokuvan pari vuotta sitten, enkä ollut siitäkään kovin vakuuttunut. Tai ainakaan se ei kovin mieleenpainuva ollut. Mutta tänä vuonna ilmestynyt tv-sarja Shadowhunters yllätti kyllä positiivisesti. Olihan se vähän höttöä, mutta toimi ainakin paremmin kuin leffa. Ja tv-sarja on ehkä jopa parempi kuin kirjat. Tyypillisesti tv-sarjoissa näyttelijät näyttävät vanhemmilta kuin mitä hahmot elävässä elämässä ehkä olisivat näyttäneet. Mutta se nyt on normaalia ja täytyy vain hyväksyä. Tässä tapauksessa se ei minua haitannut, koska pystyin unohtamaan hahmojen todellisen iän ja ajattelemaan heitä vanhempina kuin mitä hahmot todellisuudessa olivatkaan. Kummasti toi enemmän uskottavuutta tarinaan. Eikä tv-sarjaan tehdyt juonelliset muutokset minua juuri haitanneet. Kieltämättä olisi kyllä hienoa nähdä asioita, joita muut eivät kykene näkemään. Siitä en ole niin varma, ovatko demonit juuri niitä olentoja, joita mielelläni näkisin. Mutta söpöjä varjometsästäjiä, miksipä ei.

Jos en olisi katsonut sarjaa, en olisi löytänyt artistia nimeltä Ruelle. Vaikka musiikki on hyvin kauakana siitä, mitä normaalisti kuuntelen, jotenkin se vain kolahti. Nimenomaan laulajan ääni, ei ehkä niinkään tekstit. Tässä ilmiössä yhdistyy siis kirjat, televisio ja musiikki nätiksi paketiksi. Ja kyllähän tällaiset höttönuortensarjat ovat omiaan päiviin, jolloin haluaa vain käpertyä viltin alle lukemaan kirjaa tai katsomaat tv-sarjaa ja unohtaa ympäröivän maailman hetkeksi.
Lyhyesti sanottuna: oivallinen lääke kevätmasennukseen.




keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Ylpeys ja ennakkoluulo


Olin positiivisesti yllättynyt, kun sivistin itseäni noin vuosi sitten lukemalla viimein Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -klassikon. Minä oikeasti pidin siitä. Kun huomasin kirjan tarjouksessa, minun oli pakko ostaa se omaan hyllyyni. Kirja on ulkonäöltään hieno ja Kersti Juvan uutta käännöstä lukee mielellään. Olen sitä mieltä, että monia klassikoita on hankala ja raskas lukea, koska suomennokset ovat vanhoja, eivätkä välttämättä kovin hyviä. Tämä on ehkä ikäpolvikysymys, nykynuorelle esimerkiksi 1960-luvulla käännetty teos voi helposti tuntua vanhahtavalta ja senkin takia vaikeaselkoiselta. Juvan käännöstä luki kyllä sujuvasti, eikä kirjan parissa montaa iltaa tarvinnut viettää, kun se oli luettu.

Aiemmin olen lukenut Brontën sisarusten vastaavanlaisia romantiikkaan vivahtavia romaaneja, mutta niistä en pitänyt läheskään näin paljon. Tosin siitä on aikaa, kun ne olen lukenut, joten ehkä uusintakierros voisi olla paikallaan. Etenkin nyt kun klassikoista on enemmän kokemusta, ja niiltä ei ehkä odota samanlaista lukuelämystä kuin jos kyseessä olisi nykykirjallisuus. Lukioikäisenä en ymmärtänyt monenkaan klassikon arvoa, mutta nyt kirjallisuusopintojen aikana olen alkanut ymmärtää klassikoita paremmin.

Austenia lukiessa unohdin täysin lukevani parisataa vuotta sitten kirjoitettua tarinaa. Kirjan vahvuutena onkin varmasti ajankohtaisuus. Jopa nykypäivän lukija kykenee samaistumaan tarinaan, vaikka puitteet ovat aivan toiset. Onhan rakkaustarinoissa jotakin iätöntä. Muutkin Austenin kirjat ovat nyt lukulistalla, joten toivottavasti niistä löytyy yhtä hyviä lukuelämyksiä.

tiistai 2. helmikuuta 2016

Teemestarin kirja



Harvoin ostan kirjoja hetken mielijohteesta, koska en halua ns. huonoja kirjoja viemään tilaa vähäisiltä hyllyiltäni. Ja sitä paitsi, mikä sen ikävämpi tunne kuin ostaa kirja, josta ei sitten pidäkään. Joulun jälkeen kiertelin kirjakauppojen alennusmyyntejä, mutta alekirjojen joukossa ei ollut mitään mielenkiintoista. Silti halusin ostaa jotain ja niinpä aikani pokkareita selattuani päädyin Emmi Itärannan kirjaan. Olen halunnut lukea kirjan jo pitkään, mutta koskaan en ole sitä kirjastosta yhyttänyt.

Teemestarin kirja esittää yhden mahdollisen tulevaisuuden kuvan, mikä minusta voisi pitää aivan hyvin paikkaansa. Napajäät ovat sulaneet ja vedenpinta noussut hukuttaen kaupunkeja alleen. Makeaa vettä on enää hyvin vähän; ei ole järviä eikä jokia. Juomavettä säännöstellään. Pelkästään jo tämä sai minut miettimään, miten nykypäivänä on itsestäänselvää, että vesihanasta tulee puhdasta juomakelpoista vettä. Miten paljon hankalampaa elämä olisi, jos olisi vesikiintiöt, ja sekin vesi olisi merivedestä puhdistettua vettä.

Myös kirjassa esiintyvä muovihauta, johon kaikki entisajan muovit ja toimimattomat laitteet on heitetty, sai minut miettimään nykypäivän kulutusta. Eniten mietin muovin järkyttävää määrää, miten paljon muoviesineitä nykyään on ympärillämme. Käykö todella niin, että joskus muutaman sadan vuoden päästä kaikki se muovi kerääntyy kaatopaikoiksi, jos sitä ei opita kierrättämään tehokkaasti. Nykypäivän ihmisten valintoja ihmetellään: eivätkö he ajatelleet ollenkaan, millaisen maailman he jättävät jälkeläisilleen? Kirjan voi lukea hyvin kritiikkinä nykypäivän kulutusta kohtaan: millaisen maailman ilmastonmuutos ja nykypäivän kulutus voi jättää jälkeensä. Tästä lähtien taidan haluta entistä vähemmän ostoksiani muovipusseihin.

Kirjassa on ylipäätään ahdistava tunnelma. Kieli on kyllä kaunista, eikä kirjaa voi hotkaista yhdeltä istumalta. Jopa minä luin hitaammin kuin yleensä ja nautin kielestä ja maailman kuvauksesta, vaikkei sitä kuvailtu kovin mukavaksi paikaksi elää. Jossain määrin pelkäsin lukea loppuratkaisua, sillä koko ajan asiat tuntuivat menevän vain huonompaan suuntaan. Olen hieman pettynyt loppuun, nyt se jäi liian avoimeksi minun mielestäni. Ja olisin kaivannut enemmän selityksiä, miksi ja miten maailma päätyi siihen tilaan kuin se kirjassa kuvaillaan. Oikeastaan minä jäin kaipaamaan toista osaa, joka olisi jatkanut siitä mihin tässä jäätiin ja selittänyt enemmän. Mutta sitä taitaa olla turha odottaa.

Kirjaa lukiessa mieleeni tuli syksyn draaman analyysikurssi. Siellä opettaja kysyi monesti, näimmekö näytelmässä kaikista ikävistä asioista huolimatta toivoa. Mietin pitkään, onko tässä kirjassa mitään toivoa, kun kaikki näyttää vain menevän huonommin. Oikeastaan kirjan pelasti se, että toivoa on. Ehkä sitä on aina, jos vain tarpeeksi tarkkaan osaa katsoa. Uskoisin Teemestarin kirjan olevan sellainen, jonka voi lukea useaan otteeseen ja aina löytää sieltä jotain uutta pohdittavaa. Eli kaiken kaikkiaan, ei huonompi valinta heräteostokseksi. Kirja saa ainakin ajattelemaan, ja kieli on kaunista, vaikka tunnelma hieman ahdistava onkin. Niin paljon ajatuksia ja kysymyksiä heräsi mieleeni, että jos kaikkia alkaisin tässä pohtia, venyisi kirjoitus hirveän pitkäksi. Se on vielä mainittava, että teetä ei kyllä yhtään tehnyt mieli lukiessa, vaikka sitä kirjassa hörpittiin joka välissä. 

torstai 14. tammikuuta 2016

Pat of Silver Bush



Pitkästä aikaa löysin kirjastosta tyttökirjoja luettavaksi. Nämä kaksi L. M. Montgomeryn kirjaa osuivat vahingossa kohdalle, ja huomattuani niiden olevan ennen suomentamattomia piti ne tietenkin napata lukulistalle.

Olin jo unohtanut, miten ihania maailmoja Montgomery osaa luoda. Anna-sarja oli lapsuuden ja nuoruuden yksi lempisarjoistani. Vaikka kirjat kuvailevat 1900-luvun alun elämää ja nykynuorelle varsin erilaista elämänmenoa, on kirjoissa silti jotain taianomaista. Äitini suositteli minulle Montgomeryn kirjoja lapsena, kun taisin valittaa, etten löytänyt kirjastosta mitään mukavaa luettavaa. Suositus osui ja upposi. Varmaan juuri Anna-kirjojen takia innostuin lukemaan myöhemmin kaikkea romanttiseen vivahtavaa kirjallisuutta yhä enenevissä määrin. Romantiikkaa ei kyllä Pat-kirjoistakaan puutu. Patin ja hänen sisarusten ihastumisia ja kosijoita käydään läpi molemmissa kirjoissa.

Samaistuin aika paljon kirjojen päähenkilöön Patiin. Ainakin tällä hetkellä ymmärrän paljon hänen ajatuksiaan, vaikka olihan hänen muutosvastaisuutensa aika ylitsevuotavaa. Mikään ei olisi saanut muuttua, vaan kaiken olisi pitänyt jatkua täysin samanlaisena koko ajan. Pat haluaa asua lapsuudenkodissaan koko elämänsä ajan, eikä hän näytä välittävän naimisiinmenostakaan, koska silloin hänen pitäisi muuttaa pois Silver Bushista. Kaikenlaiset muutokset, esimerkiksi sisarusten poismuutto tuntuu Patista kauhealta. Elämä jatkuu muutoksista huolimatta, ja Pat tottuu muutoksiin, vaikkei hän koskaan opi pitämään siitä, että rauhallinen arki katkeaa. Tajuan olevani hitusen samanlainen. Tällä hetkellä en halua ajatella tulevaisuutta kovin tarkasti, enkä sen tuomia muutoksia. Haluaisin tämän elämäntilanteen vain jatkuvan ja jatkuvan. Tiedän, ettei se ole mahdollista, mutta en vain kykene näkemään, mitä tulevaisuus voisi tuoda tullessaan. Minun pitäisi tehdä tulevaisuuteeni vaikuttavia päätöksiä, mutta en vain kykene tekemään niitä. Joten siinä mielessä ymmärrän Patin ajattelutavan, vaikka hänen ylitsepursuavaa rakkautta Silver Bush -taloon ja jokaiseen sen pihassa kasvavaan puuhun en ymmärräkään.

Lukiessani Patista kertovia kirjoja koin jonkinlaisen tuttuuden tunteen. Aivan kuin olisin palannut paikkaan, jossa olen aiemmin ollut. Lapsuudessani luin Anna- ja Emilia-sarjoja vuorotellen uudelleen ja uudelleen, sillä paljon muita Montgomeryn kirjoja ei oltu suomennettu vielä silloin. Kirjoista välittyy tietynlainen vanhoja aikoja kuvaava maailma: se tuttu ja turvallinen, jossa jo aiemmin olen seikkaillut Montgomeryn kirjoja lukiessa. Luonto ruoka ovat iso osa kirjoja. Haluaisinkin tietää, onko Prinssi Edwardin saaren luonto tosiaan niin ihmeellistä kuin kirjoissa kuvataan, vai onko se kirjailijan liioittelua. Ehkäpä sinne täytyy matkustaa joskus... Nälkäisenä näitä kirjoja ei kannata kyllä lukea. Haluaisinkin viettää yhden illan Silver Bushin keittiössä Patin kanssa "hämärikön" aikaan ja kuunnella Judy Plumin tarinoita ja syödä hänen herkkujaan.