Mediassakin puhutaan paljon yksinäisyydestä. Usein aihe nousee esiin, kun puhutaan, miten yhden hengen talouksien määrä on kasvussa. Ihan niin kuin kaikki yksinasujat olisivat yksinäisiä. Mutta onhan niillä jonkinlainen yhteys kuitenkin. Minä pidän omasta rauhasta ja siitä, että saan olla kotona yksin. Ei tarvitse siivota toisen ihmisen sotkuja tai miettiä, häiritsenköhän häntä tekemisilläni. Mutta onhan yksinasumisessa omat varjopuolensakin.
Jos päivän aikana ei avaa suutaan kertaakaan tervehtiäkseen edes naapuriaan tai kaupan kassaa, jos viettää koko päivän yksin kotona ihan vain siksi, että ulkona sataa vettä, jos ei astu ulko-ovesta pihalle vain siksi, ettei jaksa laittaa itseään ihmismäisen näköiseksi, onko silloin yksinäinen? Kyllähän sitä tietenkin erakoituu, kun jämähtää neljän seinän sisälle ja vain odottelee, että elämä kolkuttaisi ovelle ja kertoisi, mitä seuraavaksi on tulossa. Yksinäisyyden tajuaa, kun kauppareissulla tapahtuu jotakin arjesta poikkeavaa, kun näkee jotain, josta haluaisi kertoa jollekulle. Eikä ole ketään kelle kuvailla hienoa autoa tai kertoa kaupan mummelista, joka kyseli hassuja. Ja kotona sen kaiken kertoo tyhjille seinille tai kirjoittaa päiväkirjaan, jota ei kuitenkaan koskaan lue uudestaan.
"Ja minä odotan,
jotain tapahtuvan.
Ja minä odotan,
jonkun saapuvan.
- -
Onko jossain minulle koti,
johon joku minua kaipaa.
Ryntääkö joku syliin,
jos olen ollut poissa pitkän aikaa?
Itkeekö joku jos kuulee minun kuolleen pois,
huomaako edes kukaan?
Onko haudallani kynttiöitä,
kukkia saanko mukaan?"
Pahimmalta tuntuu silloin, kun tulee kotiin reissusta. Junasta astuessa näkee laiturilla liudan hakijoita ja iloisia jälleennäkemisiä. Laukut vaihtavat kantajaa ja taksijono lyhenee äkkiä. Kävelen nopeasti kaikkien näiden kohtaamisten ohi kantaen raskaita laukkujani itse, sillä pitkän matkan jälkeen haluan vain kotiin. Kotioven avattuani vastassa on todennäköisesti muutama lasku tai mainos eteisen matolla, tyhjän asunnon haju ja kaikki tavarat juuri siinä mihin ne lähtiessäni olen jättänyt. Matkatavarat on sama laittaa saman tien paikoilleen, eihän sitä muutakaan tekemistä ole? Jääkaappikin kaipaisi täydennystä, mutta yleensä matkan jälkeen on liian väsynyt lähtemään saman tien kauppaan. Reissusta palaaminen tyhjään asuntoon ei ainakaan tee yksinolemista yhtään helpommaksi.
Mokoman sanoitus osui ja upposi. Joskus kun masentaa, ajatukset rullailevat suunnilleen samanlaisia ratoja. Jopa tulevaisuudenpohdinnat näyttävät toisinaan juuri tältä. Onko minulla joskus koti, joka ei ota reissaajaa vastaan pimeänä ja tyhjänä? Tuleeko joku peräti asemalle vastaan, niin ettei raskaita laukkuja tarvitse raahata itse kotiin asti? Kun joskus kuolen, muistaako minua kukaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!