- Pohdiskeluja lähinnä musiikista, kirjoista ja elokuvista.

perjantai 18. joulukuuta 2015

Viiden armeijan taistelu DVD

Olen katsonut pidennetyn version muutaman kerran ja ekstramateriaalitkin silmäillyt kertaalleen läpi. Onneksi elokuvaan oli lisätty muutamia tapahtumia selittäviä kohtauksia, jotka mielestäni olisi voinut olla kyllä teatteriversiossakin. Miten muuten kirjoja lukematon katsoja olisi voinut tietää, että Dainista tulee seuraava Vuorenalainen kuningas? Ja kirjasta itselle jäi kirkkaana mieleen se, miten Thorin haudattiin vuoren sisään Arkkikiven ja Orkristin kanssa. Eikä näistä näkynyt vilaustakaan teatteriversiossa. Sentään pidennettyyn versioon olivat päässeet ja hyvä niin.

Olen yrittänyt vältellä netissä kaikenlaisten kommenttien lukemista, etenkin nyt kun pidennetty DVD julkaistiin. Jokaisella on oma näkemyksensä siitä, onnistuiko Peter Jackson luomaan hyvän trilogian vai ei. Ja varmaan Jacksonilla oli hyvät syyt tehdä asiat niin kuin teki Hobittien suhteen. Itseä eniten häiritsi se, että TSH-leffoihin verrattuna digitaalisten efektien määrä kasvoi räjähdysmäisesti. Toki tekniikkakin on kehittynyt sitten 2000-luvun alun. Mutta ovathan TSH-leffoissa käytetyt miniatyyrit nyt sen verran kuuluisia, että harmittaa, ettei vastaavanlaisia ole käytetty Hobiteissa. Tosin, aikaakin näiden kolmen elokuvan tekemiseen oli huomattavasti paljon vähemmän kuin mitä TSH-trilogialle varattiin. Ymmärtäähän sen, että ajanpuutteen vuoksi tietokoneella on paljon helpmpi tehdä kaikki. Kuitenkin huomasin muutamassa kohtaa selkeästi ajattelevani, että tämän on pakko olla täysin digitaalinen kohtaus, tämä ei näytä yhtään aidolta. Ja silloin illuusio särkyy. Ja kyllä se vähän uskottavuuttakin syö.

Hobitteja on kritisoitu siitäkin, miten paljon ne eroavat kirjasta. Sekin on vähän kaksipuolinen juttu. Toisaalta en pidä itsekään siitä, että juonia muutellaan liikaa, mutta jos kirjaa olisi noudattanut orjallisesti, ei se olisi riittänyt mitenkään kolmeen elokuvaan, saati että se olisi valkokankaalla ollut kiinnostavaa katsottavaa. Kirjahan on satukirja, jossa jokainen luku on pieni itsenäinen seikkailu. Pakkohan ne on jotenkin kytkeä yhteen ja pakkohan Gandalfin poistuminen retkikunnan seurasta on jotenkin selittää, kun kirjassa siitä ei paljon kerrottu. Pitkään suhtauduin epäilevästi siihen, että elokuviin nostettiin hahmoja, joita kirjassa ei ollut. Etenkin Taurielin keksiminen oli minusta hyvin hämmentävää, ja pidin sitä täysin turhana. Mutta ehkä Jacksonin perustelut hahmolle ovat sitten kääntäneet pääni. Ymmärrän, että elokuvat olisivat olleet hyvin miespainotteisia, jos Tauriel ei olisi tuonut vähän naisnäkökulmaa tarinaan. Mutta tämä Kili-Tauriel-Legolas-kolmidraama meni minusta kyllä vähän liian pitkälle. Itse en olisi Tolkienilta odottanut mitään sellaista, joten tällä hetkellä suhtaudun koko juonikuvioon hieman epäuskoisesti.

Loppujen lopuksi minä olen tyytyväinen Hobitti-trilogiaan, etenkin tähän viimeiseen osaan. En tiedä, olisiko Jackson saanut aikaan sen parempaa lopputulosta, vaikka hänen käytössään olisi ollut enemmän aikaa. Ainakin leffan ekstroista kävi ilmi, että aika nopealla tahdilla jouduttiin kuvaamaan, eikä lisäaika olisi ollut pahitteeksi. Jotenkin Hobittien ja TSH-trilogian vertaaminen tuntuu turhalta. Kirjat ovat erilaiset, ja trilogioiden välissäkin on melkein kymmenen vuotta kulunut aikaa, joten tekniikkakin mahdollistaa ihan erilaisen lopputuloksen. Luin Hobitin uudestaan, nyt kun elokuvat olivat vielä tuoreessa muistissa. Ja hämmästyin siitä, miten paljon vuorosanoja ja ajatuksia elokuvaan oli kuitenkin sisällytetty. Ottaen siis huomioon kaiken sen kritiikin, mitä kirjan ja elokuvan erilaisuudesta on lukenut. Ehkä ajatukset ja vuorosanat olivat vaihtaneet välillä omistajaa, mutta toisinaan lukiessa muistin tismalleen, missä kohtaa jokin vuorosana sanottiin elokuvassa ja millä äänenpainolla. 

Tällä kertaa mieleen jäi erityisesti keskustelu Thorinin ja Bilbon välillä tammenterhosta.
"One day it'll grow. And every time I look at it, I'll remember. Remember everything that happened, the good, the bad and how lucky I am that I made it home."

Jotenkin niin bilbomaista. Ja kyllä, silmäkulmat kostuivat joka kerta kun elokuvaa katsoin, etenkin lopussa. Ja ekstroja katsellessa myös, kun näki ylimääräistä kuvamateriaalia hautajaisista ja Gandalfin muistopuheesta, joka ei elokuvaan asti päätynyt. Ja vähän nostalgiaa herätti myös Christopher Leen kommentit ekstrojen puolella. Nyt on yksi aikakausi päättynyt, ja syvästi epäilen, ettei Tolkienin maailmaan pääse uudelle seikkailulle ihan heti. Mutta onneksi näiden elokuvien kautta pääsee samalle seikkailulle yhä uudestaan ja uudestaan.

perjantai 27. marraskuuta 2015

The Piano Guys


Välttelin taas kerran opiskelua ja surffailin Youtubessa katselemassa videoita. Päädyin vahingossa kuuntelemaan The Piano Guys -nimistä kaksikkoa: toinen pimputtaa pianoa ja toinen vinguttaa selloa. Mikähän jousisoitinten kausi minulla on nyt meneillään? Kaksikko osaa kyllä soittaa, ja videot ovat hienoja. En edes yritä arvailla, miten flyygeli on saatu kaikkiin noihin paikkoihin... Mutta asiaan. He soittavat covereita nykymusiikista, ja osa kappaleista on heidän omia sävellyksiään, joihin on otettu vaikutteita niin klassisesta musiikista kuin nykymusiikista. Toimii erittäin hyvin.

Olen huomannut kuuntelevani nykyään enemmän instrumentaalista musiikkia kuin aiemmin. Sysäyksen sain, kun tajusin Hobitti-elokuvien myötä kuunnella myös soundtrackit läpi. Ja sen jälkeen olen kyllä kaivellut useiden leffojen musiikkia kuunneltavaksi. Ja muutenkin huomasin, että Youtubesta löytyy vaikka minkälaista instrumentaalista musiikkia kuunneltavaksi.

Lisäksi pystyn keskittymään kirjoittamiseen tai ylipäätään opiskeluun, jos taustalla soi musiikki. Aiemmin kykenin kuuntelemaan jopa radiota samaan aikaan. Nykyään instrumentaalinen musiikki on suosiossani. Silloin ei ainakaan keskity kuuntelemaan sanoja, vaan voi antaa musiikin virrata ylitse ja ehkä silloin oppii jotain paremmin. Haluan ainakin uskotella itselleni, että pystyn kirjoittamaan paremmin, jos taustalla soi musiikki. Musiikki antaa lisää ideoita, jos tuntuu, että muuten teksti tökkii.

Ja muutenkin on mukava rentoutua ja keskittyä vain kappaleen melodiaan eikä yrittää saada sanoista selvää. Tällainen musiikki näyttää, että maailmassa on silti vielä jotakin hyvää ja kaunista olemassa kaikista ikävistä uutisista huolimatta. 


torstai 12. marraskuuta 2015

I give up

Joskus mietin, mitä jos vain luovuttaisi ja antaisi periksi. Kovasti aina yritän jotain, mutta silti tuntuu, ettei mistään tule mitään. Mitään ei saa aikaiseksi. Tuntuu, ettei elämästä saa mitään otetta. Periaatteessa voisin tehdä ihan mitä haluaisin, ihan missä haluaisin. Silti keksin tekosyitä, etten muka voi. Perimmäisenä syynä on kuitenkin se, etten tiedä mitä haluan. Joinakin aamuina mietin, onko todella pakko nousta ylös. Mietin, eikö jo olisi kohta ilta, että voisin mennä taas nukkumaan. Joskus taas pelkään nukkumaanomenoa. Hetkinä juuri ennen nukahtamista pyörii mielessä niin paljon, etten oikein tiedä, miten suhtautua kaikkiin ajatuksiin. 

Tätäkö tämä tosiaan on, elämä siis. Sitä minä monesti mietin iltaisin. Öisin yritän kovasti ajatella vain mukavia asioita, etteivät vähätkin yöunet katoaisi jonnekin. Totesin tässä kerran, että minulla on oikeastaan yksi toive, jonka toivoisin toteutuvan. Olen sen verran ennakkoluuloinen, etten uskalla sitä myöntää koskaan ääneen. Ehkä sitten, jos se oikeasti toteutuu. Saatan olla myös pelkuri, kun en sitä ääneen myönnä. Tai sitten häpeän toivettani. En tiedä. Odotan näkeväni tähdenlennon, että voisin lähettää toiveeni jonnekin universumin syövereihin. Ehkä joku jossain kuulee sen.

Lähinnä mietin tämän yhdenkin toiveen periksi antamista. Toteaisin, ettei siitä kuitenkaan tule totta. Heittäisin pyyhkeen kehään ja alkaisin ihmetellä elämää joltain muulta kantilta. Ehkä saisin uskoteltua itselleni, että tässä maailmassa on jotain muutakin toivomisen arvoista. Unelmia minulta ei kuitenkaan puutu, mutta realistina tiedän, etteivät ne kaikki todellakaan voi toteutua. 

Onneksi on olemassa musiikki. Sen syövereihin voi hukuttautua milloin vain ja unohtaa ongelmat ainakin hetkeksi. Monesti se myös lohduttaa.


sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Liar


Tämä on sellaista viihdekirjallisuutta, jota harvat ottavat tosissaan. Vaikka tällainen hömppä, romanttinen kirjallisuus on hyvin kaukana todellisuudesta (minusta ainakin), on pinnan alta silti löydettävissä jokin tärkeämpi sanoma. Ei sen tarvitse olla mikään hieno teema, joka kertoo jotain uutta myös reaalimaailmasta tai ottaa kantaa johonkin nykyhetken ongelmaan. Jos kirja saa minut ajattelemaan jotain omaan elämääni liittyvää ongelmaa, on se mielestäni täyttänyt tehtävänsä, sillä olen mahdollisesti oivaltanut jotain uutta elämästäni.

Kiinnitin heti huomiota siihen, että kirjan päähenkilö on saman ikäinen kuin minä. Tähän mennessä olen lukenut Robertsin kirjoja siinä mielentilassa, että henkilöt ovat aina minua vanhempia, joten totta kai he käyttäytyvät aikuismaisemmin ja eri tavalla kuin minä. Minähän olen vasta nuori, kyllä minulla on aikaa aikuistua ja alkaa käyttäytyä kunnolla. Joten kyllä, tämä oivallus muutti hieman näkökulmaani lukea kirjaa, koska tajusin, että periaatteessa tuo henkilö voisi olla minä. Jos ei muuta, niin hetkellisen ikäkriisin se sai aikaiseksi. Olen lukenut Robertsin kirjoja lukioajoilta asti, joten silloin kirjat tuntuivat kertovan ihan toisesta maailmasta kuin missä itse elin. Ikäni puolesta kirjan maailma voisi olla hyvinkin totta.

Kirjan päähenkilöllä tuntuu olevan laaja suku ja iso välittävä perhe, joka asuu pienellä paikkakunnalla keskellä ei mitään. Hetken mietin, millaista olisi, jos olisi iso suku, jonka kanssa vielä olisi tekemisissä: vietettäisiin kaikenlaisia sukujuhlia ja kaupungilla käydessä törmäisi väistämättä johonkin sukulaiseen. Ylipäätään se, että kaupungilla kävellessä voisi pysähtyä juttelemaan vastaantulijoiden kanssa ja kysellä heidän kuulumisiaan, tuntuu minusta oudolta. Haluaisin kyllä kokea sen: kävellä pikkukaupungin katuja ja vaihtaa kuulumisia hyvänpäiväntuttujen kanssa ja törmätä sukulaisiin tai hyviin ystäviin. Tällä hetkellä moisesta ei tarvitse edes haaveilla, koska asun isossa kaupungissa, jossa ei kavereiden lisäksi asu lainkaan sukulaisia.

Ehkä kaikki tämä on vain osoitus kaipuusta kokea jotain yhteenkuuluvuuden tunnetta sitä paikkaa kohtaan, jossa asuu. Tai jonkinlainen hetkellinen kriisi, kun tajuaa päivien valuvan ohi, ja kohta kai pitäisi tietää, mitä sitä elämällään oikeasti haluaisi tehdä. Tai mitä edes haluaisi elämäänsä sisällyttää. Tai missä edes haluaisi elämäänsä elää. Tässä vaiheessa voikin todeta, että sitä on täysin tuuliajoilla elämänsä suhteen.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Nemi

"Ihmiset kysyvät minulta, miksi minä pidän Tolkienista, ja monien mielestä fantasia on ilmeisesti jotain, joka pitäisi jäädä teini-ikään. Mutta legendat ja sadut ja lohikäärmeet ja linnat ja labyrintit ja patsaat ja viitteet taikuudesta herättävät liudan tuntemuksia meissä. - Ja tietty se voi vaikuttaa lapselliselta, kun maailma menee päin helvettiä. Katso nyt arkkitehtuuria kaikessa, mikä meitä nykyään ympäröi. Ainoa asia mitä se herättää minussa, on halu mennä takaisin nukkumaan."
- Nemi

Jotenkin se vain taas kolahti. Goottitytön mietteet osuvat joskus aika pelottavan paljon yksiin omien ajatuspolkujen kanssa. Mielikuvitusmaailma on jonkinlainen pakopaikka reaalimaailman ikävistä asioista, luotiinpa maailma sitten kirjan sivuilla tai televisioruudulla.

Tuntuu, ettei uutisissa kerrota mistään muusta kuin ikävistä asioista. Tai ainakin suurimmat (ja näin ollen tärkeimmät) uutiset kertovat lähinnä sodista, pakolaisista tai valtion leikkauspäätöksistä. Missä kaikki iloiset asiat ovat? Ei taida sellaista päivää tulla, että kaikki uutiset kertoisivat onnellisista lopuista ja tyytyväisistä ihmisistä. Kyllä ne onnelliset loput täytyy kaivella itse jostain internetin syövereistä.

Ei kai se sitten ole mitenkään ihmeellistä, jos haluaa paeta jonnekin sellaiseen paikkaan, joka vaikuttaa mukavammalta. Olipa se maailma sitten unimaailma nukkuessa tai muilla tavoin luotu mielikuvitusmaailma. Eivätkä sen maailman ikävät asiat kosketa meitä; ne voi helpommin sulkea pois mielestä ja nauttia vain iloisista asioista. Toisin kuin todellisessa maailmassa ikävät asiat pamahtelevat päin näköä joka välissä, niin ettei niitä pääse karkuun millään.

Muutenkin kirjallisuuden tai minkä tahansa viihdemuodon (elokuvien, musiikin, draaman) pitäisi herättää meissä tunteita: olivatpa ne sitten hyviä tuntemuksia tai huonoja. Toivottavasti en koe ikinä sitä päivää, että joku kirja tai elokuva ei herätä minussa mitään tunteita tai ajatuksia. Silloin ainakin tiedän olevani elävä kuollut, sisältä täysin ontto ja tyhjä, pelkkä ihmiskuori.

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

While your lips are still red

Elämän pieniä hetkiä, joista pitäisi osata iloita. Ihana on se tunne, kun herää aamuyöllä ja tietää, ettei vielä tarvitse nousta ylös. Voi vain kääntää kylkeä ja nukahtaa uudelleen. Tuo maaginen aamuyön hetki, kun kaikki on mahdollista. Tosin senkin saisi helposti vieläkin täydellisemmäksi.

Luulin aina, ettei sydämeen voi sattua. Luulin väärin. Mutta mikä on se tuska? Mistä se tulee? Ei ainakaan sydänsuruista. Vai voiko niitä olla kaikesta huolimatta? Entä voiko toisen silmiin hukkua? Minä haluaisin kokeilla.

Joskus mietin, mitä tapahtuisi, jos kirjoittaisin hartaimman toiveeni ylös. Vaikka kaikkien näkyville. Tai pelkästään omia silmiäni varten jonnekin paperin nurkkaan. Tulisiko siitä totta? Vai nauraisivatko kaikki vain sille? Voisiko se edes toteutua? Vai onko toteutumisen esteenä vain oma pelkuruuteni?

Miljoonia sinne tänne risteileviä ajatuksia pää täynnä pelkästään yhden laulun takia. Tai ovathan ne siellä olleet jo pitkään, mutta nousivatpa pitkästä aikaa pinnalle. Mutta se tuska oli ihan uutta minulle. Kyllä erilaiset tarinat saavat samaistumaan ja tuntemaan pahaa oloa toisen puolesta, mutta laulu ei kyllä sellaista ole saanut aikaan. Kai se osui korviini juuri oikeaan aikaan. Tai sai vain aikaan ahdistavia ajatuksia.

Jutun pointti taitaa kuitenkin olla se, että elämästä pitäisi ottaa kaikki irti silloin, kun se on vielä mahdollista. Miten, sitä en ole vielä keksinyt. Ehkä repäisen ja heitän päivittäiset rutiinini päälaelleen. Katsotaan tapahtuuko mitään. Kaikki vain näyttää kietoutuvan yhteen pieneen toiveeseen, jonka toteutumisesta ei taida edes olla mitään takeita. Ehkä sitten seuraavassa elämässä.

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Imaginaerum

Katsoin tämän vuoden puolella jonkun Tuomas Holopaisen haastattelun uusimman levyn tiimoilta. Samalla käytiin läpi joitakin vanhempia Holopaisen luomuksia, mm. Imaginaerum-elokuva. En tiedä, mistä haastattelija tietonsa oli saanut tai etsinyt, mutta hän taisi nimittää elokuvaa flopiksi. Sanavalinta särähti pahasti korvaani. Minulle jäi sellainen mielikuva, että jokaisen artistin tuotoksen pitäisi tuottaa mahdollisimman paljon rahaa. Mutta voiko teosta kutsua flopiksi, jos tekijä itse on siihen tyytyväinen? Ehkä taloudellisessa mielessä kyllä, jos teoksen tuotto ei kata tekokustannuksia tai jotakin vastaavaa, mutta nimittää artistin tuotosta hänen haastattelussaan flopiksi... Eih.

Harmikseni en enää muista mikä haastattelu oli kyseessä, joten en voi tarkistaa faktoja. Mutta sen tiedän, etten ehtinyt elokuvaa käydä teatterissa katsomassa. Ehkä olin liian hidas, mutta kieltämättä elokuva ei kyllä pyörinyt yhtä monta viikkoa kuin Hollywood-tuotokset. Minun vaatimaton ja ehkä romantisoitu mielipiteeni on kyllä, ettei artistin pitäisi tehdä mitään yleisön ehdoilla. Mitä luovaa siinä on, jos artisti tekee sellaista musiikkia tai elokuvia, joista tietää yleisön pitävän, ja suosio on taattu.

Olen katsonut elokuvan ehkä kolmisen kertaa, ja joka kerta löydän siitä jotain uutta. Minulle päällimmäiseksi teemaksi elokuvasta jäi se, miten vanha ja sairas ihminen näkee maailman. Kukaan ei voi tietää minkälaisen maailman esimerkiksi muistisairas vanhus näkee. Vaikka minulle huoneessa olisi tavallisia reaalimaailman tavaroita, muistisairas voi nähdä siellä vaikka sinisiä pieniä virtahepoja. Tai ehkä pihalla seisova lumiukko herää eloon ja vie seikkailuun. Minulla on oma mielikuvitusmaailmani, jonne voin paeta silloin kun siltä tuntuu. Tiedän, ettei se ole oikeasti totta, mutta vanhuksille ja muistisairaille tuosta unimaailmasta voi tulla todellisuuttakin tärkeämpää. Mieluummin itsekin seikkailisin sinisten virtahepojen keskellä kuin kohtaisin reaalimaailman karuuden, jos olisin sairas.


torstai 30. heinäkuuta 2015

Uusi musta

"Lintulaudalla kauniita lintuja,
lintulaudalla kauniita lintuja,
lintulaudalla kauniita lintuja,
lintulaudalla kuolleita lintuja."

Olen väistellyt pullasorsia autolla, nähnyt auton ikkunasta korppeja istumassa puissa. Kuvannut rantasipin pesää, joka oli pelkkä kuoppa maassa. Pesäksi sen tunnisti vain parista kuoriutumattomasta munasta. Olen ihmetellyt sinitiaisen pienenpieniä munia linnunpöntössä. Ei ehtinyt pönttö edes puuhun asti, kun oli pesä väkerretty sammaleesta ja peurankarvoista. Mikä lie sinitinttivanhemmat vienyt mennessään, kuolo korjannut. Ei kuitenkaan ollut meidän kissa. Pääskyt sentään pesivät kuin ennen, surpatus vain kuuluu, kun antennin päällä istuvat. Uusin tuttavuus on peippo, pomppi sattumalta pihalla. Räkättirastaita eli räkliä on piha täynnä. Eivät kuulemma kuuntelemalla etsi matoja sateen jälkeen. Kallistavat päätä nähdäkseen paremmin. Ja voi niitä varpusen poikasia, jotka istua nakottivat vierekkäin kuusen oksalla. Kyllä oli hätä emolla, kun seisoin puun alla kissan kanssa. Ei uskaltanut tulla poikasiaan ruokkimaan. Lenteli ja huusi vain ympäriinsä. Ahmatti varpusenpoikanen ei meinannut saada isoa höttiäistä syödyksi. Pitkään napotti kukkaruukun vieressä sitä sulattelemassa. Sen jälkeen iloisena lensi etsimään lisää syötävää.


Kumma, miten luontoon kiinnittää paljon enemmän huomiota pienessä kaupungissa omakotitaloalueella. Tai ehkä kissa yrittää joka kesä muistuttaa, että on ihan okei vain katsella ikkunasta pihalle ja vahdata villieläinten tekemisiä. On myös ihan okei puhua niille, etenkin kannustaa siili autotien yli. Ja melkein myöhästyä töistä sen takia.

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Outlander


Taas yksi näitä kirjasta tehtyjä tv-sarjoja. Hassua, etten ollut ennen tätä kevättä kuullut Diana Gabaldonista yhtään mitään, vaikka hänen kirjojaan on suomennettu useita. Luin Muukalaisesta ensimmäisen kerran kirjablogeista ja kiinnostuin tarinasta sen verran, että kun kirja hyppäsi silmilleni kirjastossa, niin olihan se pakko lainata. Tarina kertoo Clairesta, joka toisen maailmansodan päätyttyä lähtee miehensä kanssa Skotlantiin. Siellä hän päätyy Stonehengeä muistuttavan kivikehän välityksellä 1700-luvun alun Skotlantiin, suoraan keskelle klaanisotia. Ainakin minä miellän kirjan historialliseksi rakkausromaaniksi, koska vällyt heiluvat sen verran usein kirjassa. En tiedä tai paremminkin muista paljoa Skotlannin tai edes Ison-Britannian historiasta, joten on vaikea sanoa, miten paljon kirjassa on oikeita historiallisia tapahtumia. Ainakin uskottavalta kaikki minulle kuulosti, vaikka tietyin varauksin sitä lueskelin, kun tajusin, millaista rakkausromaanihöttöä kirja sisältää. Vähän tuli kyllä mieleen Harlekiiniromaani, joka on vain heitetty menneeseen aikaan. Tosin kyllä tämä Harlekiinit voittaa mennen tullen.

Ja kirjasta tehty tv-sarja... Yle näyttää sarjan ensimmäistä tuotantokautta parhaillaan, ja ilmeisesti toinen kausi on myös tulossa. Ilmeisesti se pohjautuu sitten sarjan toiseen romaaniin, jota en vielä ole ehtinyt lukea. Sarja on hyvä, ja Jamien näyttelijä ihan hyvännäköinen. Vähän kauhulla olen kyllä jaksoja katsonut, etenkin siinä mielessä, että heiluvatko vällyt sielläkin yhtä tiuhaan tahtiin kuin kirjassa. Eikä kyllä taideta kovin kauaksi jäädä. Kirjassa kohtaukset nyt vielä menettelivät, mutta onhan se nyt vähän eri asia katsoa vastaavaa televisiosta kuin nähdä se itse mielessään. Minulle vähempikin olisi riittänyt, mutta voinpahan ihastella Jamien näyttelijän Sam Heughanin paljasta takamusta enemmän.

Hyviä puolia ovat myös Ylämaan maisemat ja musiikki säkkipilleineen. Ja gaelin kieli...ah. Voisin kuunnella sitä vaikka kuinka, vaikken mitään ymmärrä!

maanantai 25. toukokuuta 2015

Muskettisoturit

Kaikki lähti siitä, kun lapsena katsoin VHS-kaseteille nauhoitettuja piirrettyjä nimeltä Kolme muskettikoiraa. Jaksoja oli hurjat kaksi kasetillista, juuri näitä uudempia Muskettikoirien paluu -jaksoja, eikä tietenkään kaikkia ollut nauhalla. Viimeinen jaksokin taisi loppua ikävästi kesken, joten en koskaan saanut tietää kuinka siinä kävi. Nyt varmasti Youtubesta löytyisi ainakin jollakin kielellä jotakin jaksoja, mutta olisihan se hienoa saada sarja vaikka DVD:llä itselle. Sen verran mieluisia ja legendaarisia miekkailevat koirahahmot olivat. Ja kertoivathan ne lapselle mukautetun tarinan yhdestä kirjallisuuden klassikosta Alexandre Dumasin Kolmesta muskettisoturista.

Luin kirjan ensimmäisen kerran joskus yläasteella, ellen väärin muista. Olihan se nykynuorelle omintakeisesti (eli vanhahtavasti) kirjoitettu, mutta pidin tarinasta. Kirjan jatko-osa sen sijaan oli melko puuduttavaa lukemista, kun sen viime kesänä kahlasin läpi. Ei huono, mutta tuskin toista kertaa luen tuota noin tuhatsivuista tiiliskiveä. Kirjasta on tehty useita elokuviakin, joista muutaman olen nähnyt. Ei huonoja, mutta uusin vuoden 2011 elokuva on mielestäni jo aika kaukana kirjasta. Toisin kuin esimerkiksi BBC:n sarja The Musketeers, joka oli Ylenkin ohjelmistossa. Vaikka siinäkin tarina rönsyilee, eikä kirjan kanssa taida olla paljon muuta samaa kuin henkilöt, niin mielestäni tarinan henki on säilytetty siinä paremmin. Onhan ohjelma pitkälti miekoilla heilumista ja tappelua, mutta taustalla on kuitenkin jalo ajatus palvella omaa maataan ja kuningastaan, olipa kuningas miten ikävä ihminen hyvänsä.

En tiedä, mikä tarinassa oikein viehättää, kun siihen ei näytä ollenkaan kyllästyvän. Ehkä kyseessä on vain nykyihmisen kaipuu vanhoihin aikoihin, kun sodat käytiin miekoin taistellen ja aseet eivät vielä olleet sarjatuliaseita nähneetkään. Kai ajatuksessa on myös jotakin romanttista, kun mies on valmis palvelemaan maataan kuolemaansa asti. Joskus mietin, olisinko mieluummin elänyt 1600-luvulla kuin nykypäivänä... Ehkä kuitenkin mieluummin luen kyseisestä ajasta, sillä tuskin olisin kauhean innoissani korseteista, mekoista ja järjestellyistä avioliitoista. Vaikka olisihan se jännittävää seurata miekkataistelua, etenkin jos sen syynä olisi naisen kunnian puolustaminen.


lauantai 9. toukokuuta 2015

Avengers

Kun taskussa on ilmaislippu elokuviin ja samalla odottaa kuin kuuta nousevaa mahdollista kolmatta Thor-leffaa, niin mitä muuta voi odottaa tapahtuvaksi: istuin isoimman salin viimeisellä penkkirivillä juuri keskellä valkokangasta katsomassa Avengers 2 -leffaa ihan vain oikeastaan siksi, että näkisin edes vähän Chris Hemsworthia peruukki päässä.

Mutta niin. Avengers on toimintaleffa. Hahmot ja tapahtumat vilistävät valkokankaan poikki sellaista vauhtia, etten tahdo pysyä perässä. Thorista näen silloin tällöin vilauksen vaaleista hiuksista ja punaisesta viitasta. Vasarakin on pelkkä vilaus, jos sitä ei ole syystä tai toisesta laskettu vaikkapa pöydälle. Ei toiminut tämä ihan niin kuin olin ajatellut. Olisihan se kai pitänyt arvata jo ensimmäisen osan perusteella. Mutta olihan siellä Kapteeni Amerikka...ja mikässenniminytolikaan...Haukansilmä! (Hassuja nämä nimet suomeksi...) Noh, keskityinpä sitten enemmän kuuntelemaan Hemsworthin aussiaksenttia kuin ihastelemaan Thoria silmilläni. Silmien sijaan korvat saivat ärsykkeitä tuutin täydeltä. Muutaman kerran tajusin täriseväni penkissä pelkästään sen takia, että matalia ääniä oli jotenkin korostettu...bassot täysillä siis. Onneksi valitsin 2D-näytöksen enkä 3D:tä. Tuijottelisin varmaan vieläkin kieroon, jos olisin joutunut tuollaista tahtia seuraamaan 3D-efektejä. Tai sitten olen vain tylsä ja vanhanaikainen, kun suosin enemmän normaaleja kaksiulotteisia elokuvia. Mutta ne lasit ovat vain niin ärsyttävät, ja minun silmäni ainakin väsyvät. Ja hetken päästä en edes erota mokomia kolmiulotteisuuksia...

Voihan se kyllä hyvin olla niin, että jatko-osia en viitsi raahautua katsomaan elokuviin asti, ellei ilmaislippuja mystisesti ilmaannu taskun pohjalle. Tulipahan taas muistutus siitä, että huonostakin leffasta saa paremman kokemuksen katsomalla sen elokuvissa. Mukavasti pienetkin ihohuokoset erottuu valkokankaalla. Voi sitten vaikka ihastella maisemia tai nauttia musiikista, jos juoni ei nappaa. Vaikka eipä tuossa Avengersin juonessa nyt mitään vikaa ollut, sitä tavallista: supersankarit pelastavat maailman.

Ja jos sattuu käymään niin, että kaupunki jalkojen alla yhtäkkiä kohoaa ylös, ja keikut autossa siinä reunalla, niin toivottavasti Thor tai Kapteeni Amerikka on lähettyvillä. Muuten voi käydä köpelösti.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Endless forms most beautiful

Minun mielestäni levy on hyvä, jos sitä voi kuunnella joka päivä monta tuntia, eikä siihen siltikään kyllästy. Nightwishin uusin levy on juuri sellainen. Olen jo muutaman viikon kuunnellut sitä päivittäin, ja edelleen löydän siitä aina jotain uutta. Tähän voi kyllä vaikuttaa sekin, että höynähdin ostamaan kolme levyä sisältävän earbook-version, joten kaksi instrumentaalista levyä on tällä hetkellä kovassa kuuntelussa. Orkesteriversiot kappaleista ovat yksinkertaisesti mahtavia! Tällä menolla levy varmaan kuluu puhki soittimessa, mutta ei sitä voi olla kuuntelemattakaan.

Joka kuuntelukerta kuulen joitain uutta, jonkin uuden stemman, jota lähden seuraaman. Ensin kuulen sellojen ääntä, sitten lyömäsoittimia, josta hyppään kuoron melodiaan ja takaisin lyömäsoittimiin, josta hyppäänkin yhtäkkiä kuuntelemaan fagotin ääntä. Minusta on hauska yrittää arvailla, mitkä äänet kuuluvat millekin soittimelle. Yritän parhaani mukaan kuunnella eri soitinten stemmoja ja sitä kautta päästä kappaleen sisään. Sävelkorvani ei ole niin harjaantunut, että erottaisin kaiken täydellisesti, mutta minulle se riittää. 

Muutenkin earbook oli melkoinen ilmestys, kun sen paketista kaivoin esille. Ison koon vuoksi kirjasen kuvat ovat tarkkoja, ja niissä on paljon yksityiskohtia. Sitäkin voisin selailla vaikka kuinka ja kuunnella samalla levyä. Eikä Floor Jansen solistina ole yhtään sen hullumpi. Eikä evoluution ja biologian sotkeminen kappaleisiin haitannut minua yhtään, päin vastoin. Sain taas uuden näkökulman ajatella elämää ja sen tarkoitusta. 

"We are going to die, and that makes us the lucky ones. Most people are never going to die because they are never going to be born. The potential people who could have been here in my place, but who will in fact never see the light of day outnumber the sand grains of Sahara. Certainly, those unborn ghosts include greater poets than Keats, scientists greater than Newton. We know this because the set of possible people allowed by our DNA, so massively exceeds the set of actual people. In the teeth of those stupefying odds it is you and I, in our ordinariness, that are here. We privileged few, who won the lottery of birth against all odds, how dare we whine at our inevitable return to that prior state from which the vast majority have never stirred?"

Ainoana miinuksena voisin pitää sitä, että Marco Hietalan laulua olisin mielelläni kuunnellut enemmänkin. Mutta kokonaisuutena levy kyllä kompensoi tämän pienen puutteen, taas kerran taattua Nightwishia Tuomas Holopaiselta.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Dreamtime

Kirjoitettuna pahimmista peloista tulee totta. Mustat merkit valkoisella paperilla tekevät niistä todellisia. Ne eivät ole enää vain epämääräisiä ajatuksia, jotka voi helposti työntää pois mielestä. Mutta kirjoitapa hartaimmat toiveesi, unelmasi ylös, niin vaikutus ei olekaan sama. Kirjoitin itselleni monta tulevaisuutta unelmia täynnä. Yhdestäkään niistä ei tullut totta, ainakaan kokonaan. Tosin jokin niistä voi vielä toteutua. 

Unelmani olivat toteutetavissa tämän maailman rajoissa, eivätkä ne olleet mitenkään liian utopistisia. Sellaisia asioita, joita nyt suurin osa ihmisistä jossain vaiheessa haaveilee. Eivätkä unelmani olleet pelkkää onnea ja iloa, lähinnä kaipasin satujen onnellista loppua. Väliin mahtui surua, pelkoa ja kuolemaa, niin kuin jokaisen elämään. Kirjoitin itselleni epätäydellisen perheen, unelma-ammatin, ex-miehen, uuden ihastuksen, muutaman luurangon kaappiin, lapsuuden trauman ja haaveen perheestä, kunnon miehestä, leppoisista eläkepäivistä. Asuin niin etelässä kuin pohjoisessa, ulkomailla ja kotimaassa, pienessä vuokra-asunnossa ja ikivanhassa perintökartanossa. Olin luonteeltani kaikkea sitä, mitä en oikeasti ole. Joskus olin oma itseni, joskus kuvailin itseni juuri sellaiseksi kuin haluaisin olla. Joskus kuvailin itseni sellaiseksi, jona halusin muiden näkevän itseni. Minä elin monta elämää, kaikki jollain tavalla tavoittelemisen arvoisia, kaikki olivat haaveitani tietyllä tapaa. Minä synnyin, kasvoin, kävin läpi teini-iän ongelmat, rakastuin, opiskelin, löysin enemmän tai vähemmän mieluisan ammatin, menin naimisiin, sain lapsia, sairastuin vakavasti, jäin vanhaksipiiaksi, kuolin.

Niin monia erilaisia polkuja kuljettavana, niin monia erilaisia mahdollisuuksia toteuttaa haaveita. Eikä yksikään ole toteutunut, ei ainakaan niin kuin kuvittelin. Ei ole unelma-ammattia, ei miestä, en ole sairastanut mitään, mutta en ole myöskään kuollut. 

Unelmia on siis turha kirjoittaa ylös, mustat merkit valkoisella paperilla eivät tee niistä totta. Niinpä jatkan öisiä haaveiluhetkiä vaivautumatta kirjoittamaan niitä mihinkään samalla kun työnnän pahimmat pelkoni kauas mielen sopukoihin ja lukitsen ne sinne. 

Omien unelmien toteutumiseen ei voi vaikuttaa kukaan muu kuin sinä itse.


lauantai 28. helmikuuta 2015

Pöytälaatikkokirjoituksia

Joskus minä halusin olla kirjailija. Koulussa kaikista kivointa oli kirjoittaa satuja keijuista ja menninkäisistä. Kun koulun ainekirjoitukset eivät enää riittäneet, aloin raapustella juttuja vapaa-ajalla. Kun rajoja ei ollut, mielikuvitus pääsi täysin valloilleen.

Nyt luen vanhoja pöytälaatikkokirjoituksia ja ihmettelen, miten olen voinut kirjoittaa kaiken tuon? Miten olen löytänyt juuri oikeat sanat, miten olen osannut kuvailla asioita, joista minulla ei ole mitään kokemusta? Välillä en tunnista tekstejäni lainkaan. Miten mielikuvitukseni on ylipäätään laukannut niin vapaana? Nykyään ajatukseni näyttävät kulkevan samoja polkuja kahlehditun hevosen lailla. Olenko vain unohtanut, kuinka käyttää mielikuvitustani? Vai olenko menettänyt sen kokonaan?

Tietokoneen syövereistä löydetyt tiedostot saavat kyllä miettimään, onko päänsisäisessä muumimaailmassani enää yhtään muumia jäljellä. Aiemmin kirjoittaminen oli henkireikä. Sain kaiken turhan poistettua pääkopastani, eikä asioita tarvinnut märehtiä sen jälkeen, kun ne kerran oli kirjoitettu ylös jonnekin. Tällä hetkellä pääkopassani huutaa äänten kuoro, jokainen omaa säveltään. Etenkin öisin äänet huutavat omituisia ajatuksiaan kuuluville. Yritä siinä sitten nukkua. Kai pitäsi ottaa tiukka niskalenkkiote yhdestä äänestä kerrallaan, kuunnella mitä sillä on sanottavaa ja kirjoittaa se ylös. Ehkä äänten kakofonia jättäisi minut sitten rauhaan. Ehkä sitten elämästä saisi jotain tolkkua. Niin kauan kuin äänet huutavat, moittivat, kertovat mitä pitäisi tehdä tai mitä olisi pitänyt tehdä kauan sitten, ei sopusointuisesta elämästä taida tulla yhtään mitään.

Joskus kirjoitin päiväkirjaa päivittäin. Halusin muistaa kaiken, mitä silloin tapahtui. Mutta en enää. Miksi kirjoittaa päivän tapahtumista, jos ne ovat jotakuinkin samoja kuin eilen tai viime viikolla tai kuukausi sitten? Silkkaa paperin tuhlausta. Nykyään blogini toimii eräänlaisena päiväkirjana minulle. Tänne on helppo kirjoittaa päässä surraavia ajatuksia, naamioida ne joksikin aivan muuksi. Tekstini on tarkoitettu ennen muuta itselleni kuin kenellekään muulle. Vain minä tiedän niiden todellisen merkityksen.

Nämä ovat mietteitä yön pimeydestä, kun uni ei tule ja elämä ahdistaa. Nämä ovat ajatuksia, jotka kumpuavat syvältä sielun syövereistä. Siitä johtuu, että ne hyppivät ja pomppivat vailla loogista järjestystä. Kirjoitan ajatuksia harvoin konkreettisesti paperille, koska aamun valossa niitä on ahdistavaa lukea. On vain parempi antaa unen tulla, samalla saapuu unohdus ja aamulla kaikki on vain epämääräinen muisto jossakin tietoisuuden rajamailla.

"Useimmiten kirjoittaa kaiken pöytälaatikkoon, 
sisimpänsä paperille katseilta piiloon.
Kun tulee se aika, jolloin kaikki tuo näkee päivänvalon, 
hän havahtuu sen poltteeseen paloon." 
Aurora - Runopoika 

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

 
Olen pidemmän aikaa aikonut lukea Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-kirjoja. Mutta jotenkin kirjastossa syli täyttyy aivan muista kirjoista ennen kuin muistan selata puhelimen muistiin rustattua listaa kirjoista, jotka haluan lukea. Nyt äitini sai kirjan joululahjaksi, joten tartuin tilaisuuteen ja luin uusimman Mielensäpahoittajasta kertovan kirjan. Täytyy kyllä lukea muutkin kirjat.

Kirjan kuvaus nykypäivästä on niin todellista, että on helppo uskoa vastaavanlaisia Mielensäpahoittajia löytyvän jokaisesta Suomen kylästä ja kaupungista. Tapahtumia kuvataan humoristisesti, mutta silti jotenkin sydäntäriipaisevasti. Ei varmasti ole helppoa vanheta nykymaailmassa, jossa ei tunnu pärjäävän ilman sivelypuhelinta tai sylitelevisiota. Kuilu vanhojen ja nuorten ihmisten välillä käy hyvin selväksi.

Jokaisen nuoren olisi syytä tutustua Mielensäpahoittajan näkemykseen elämästä. Ehkä se avaisi heidän silmänsä näkemään, millaista vanhemmilla ihmisillä on elää nykypäivänä. Myönnän, että valitan itsekin, kun täytyy mennä vierailulle vanhojen sukulaisten luo. Taasko? Onko pakko? Pitääkö siellä istua koko päivä? Kommunikaatio-ongelmia on ihan yhtä paljon kuin Mielensäpahoittajan ja muiden nuorempien henkilöiden välillä. Mutta ei kai sillä pitäisi olla väliä, vaikkei naapurin mummeli tai ikioma mummo ihan kaikkea meidän jutustelujamme ymmärrä. Tai vaikka ei itse ymmärrä, mitä se vanha ukkeli yrittää selittää. Tärkeintä kai on, että joku kuuntelee ja juttelee, ettei vanhusten ihan yksin ja hiljaa tarvitse päivästä toiseen olla. Jos omasta mielestäni vanhat ihmiset ovat välillä omituisia ja käyttäytyvät hassusti, niin samalla lailla minä nuorena ihmisenä saatan olla täysi mysteeri vanhuksille. Jos minun mielestäni mummon ajatukset juoksevat hitaasti, niin ihan samalla tavalla mummo voi ajatella minusta, kun en heti tajua, mitä hän tarkoittaa.

"Vanhin lapsenlapsi istui tuolilla kauempana. Siinä iässä on vaikea katsoa kun ennen vahvoista ihmisistä tulee vanhoja, heikkoja ja haperoita. Heikkous pelottaa, koska ei halua itse sellaiseksi. Vasta kun alkaa olla lähempänä petipotilasta itse, niin rupeaa hyväksymään sen ainoan tosiasian mikä elämässä on. Olisin halunnut auttaa likkaa, mutta vain elämä opettaa." (s. 226)

Eipä tuota ehkä sen paremmin pysty sanomaan.