- Pohdiskeluja lähinnä musiikista, kirjoista ja elokuvista.

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

While your lips are still red

Elämän pieniä hetkiä, joista pitäisi osata iloita. Ihana on se tunne, kun herää aamuyöllä ja tietää, ettei vielä tarvitse nousta ylös. Voi vain kääntää kylkeä ja nukahtaa uudelleen. Tuo maaginen aamuyön hetki, kun kaikki on mahdollista. Tosin senkin saisi helposti vieläkin täydellisemmäksi.

Luulin aina, ettei sydämeen voi sattua. Luulin väärin. Mutta mikä on se tuska? Mistä se tulee? Ei ainakaan sydänsuruista. Vai voiko niitä olla kaikesta huolimatta? Entä voiko toisen silmiin hukkua? Minä haluaisin kokeilla.

Joskus mietin, mitä tapahtuisi, jos kirjoittaisin hartaimman toiveeni ylös. Vaikka kaikkien näkyville. Tai pelkästään omia silmiäni varten jonnekin paperin nurkkaan. Tulisiko siitä totta? Vai nauraisivatko kaikki vain sille? Voisiko se edes toteutua? Vai onko toteutumisen esteenä vain oma pelkuruuteni?

Miljoonia sinne tänne risteileviä ajatuksia pää täynnä pelkästään yhden laulun takia. Tai ovathan ne siellä olleet jo pitkään, mutta nousivatpa pitkästä aikaa pinnalle. Mutta se tuska oli ihan uutta minulle. Kyllä erilaiset tarinat saavat samaistumaan ja tuntemaan pahaa oloa toisen puolesta, mutta laulu ei kyllä sellaista ole saanut aikaan. Kai se osui korviini juuri oikeaan aikaan. Tai sai vain aikaan ahdistavia ajatuksia.

Jutun pointti taitaa kuitenkin olla se, että elämästä pitäisi ottaa kaikki irti silloin, kun se on vielä mahdollista. Miten, sitä en ole vielä keksinyt. Ehkä repäisen ja heitän päivittäiset rutiinini päälaelleen. Katsotaan tapahtuuko mitään. Kaikki vain näyttää kietoutuvan yhteen pieneen toiveeseen, jonka toteutumisesta ei taida edes olla mitään takeita. Ehkä sitten seuraavassa elämässä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!