- Pohdiskeluja lähinnä musiikista, kirjoista ja elokuvista.

maanantai 25. toukokuuta 2015

Muskettisoturit

Kaikki lähti siitä, kun lapsena katsoin VHS-kaseteille nauhoitettuja piirrettyjä nimeltä Kolme muskettikoiraa. Jaksoja oli hurjat kaksi kasetillista, juuri näitä uudempia Muskettikoirien paluu -jaksoja, eikä tietenkään kaikkia ollut nauhalla. Viimeinen jaksokin taisi loppua ikävästi kesken, joten en koskaan saanut tietää kuinka siinä kävi. Nyt varmasti Youtubesta löytyisi ainakin jollakin kielellä jotakin jaksoja, mutta olisihan se hienoa saada sarja vaikka DVD:llä itselle. Sen verran mieluisia ja legendaarisia miekkailevat koirahahmot olivat. Ja kertoivathan ne lapselle mukautetun tarinan yhdestä kirjallisuuden klassikosta Alexandre Dumasin Kolmesta muskettisoturista.

Luin kirjan ensimmäisen kerran joskus yläasteella, ellen väärin muista. Olihan se nykynuorelle omintakeisesti (eli vanhahtavasti) kirjoitettu, mutta pidin tarinasta. Kirjan jatko-osa sen sijaan oli melko puuduttavaa lukemista, kun sen viime kesänä kahlasin läpi. Ei huono, mutta tuskin toista kertaa luen tuota noin tuhatsivuista tiiliskiveä. Kirjasta on tehty useita elokuviakin, joista muutaman olen nähnyt. Ei huonoja, mutta uusin vuoden 2011 elokuva on mielestäni jo aika kaukana kirjasta. Toisin kuin esimerkiksi BBC:n sarja The Musketeers, joka oli Ylenkin ohjelmistossa. Vaikka siinäkin tarina rönsyilee, eikä kirjan kanssa taida olla paljon muuta samaa kuin henkilöt, niin mielestäni tarinan henki on säilytetty siinä paremmin. Onhan ohjelma pitkälti miekoilla heilumista ja tappelua, mutta taustalla on kuitenkin jalo ajatus palvella omaa maataan ja kuningastaan, olipa kuningas miten ikävä ihminen hyvänsä.

En tiedä, mikä tarinassa oikein viehättää, kun siihen ei näytä ollenkaan kyllästyvän. Ehkä kyseessä on vain nykyihmisen kaipuu vanhoihin aikoihin, kun sodat käytiin miekoin taistellen ja aseet eivät vielä olleet sarjatuliaseita nähneetkään. Kai ajatuksessa on myös jotakin romanttista, kun mies on valmis palvelemaan maataan kuolemaansa asti. Joskus mietin, olisinko mieluummin elänyt 1600-luvulla kuin nykypäivänä... Ehkä kuitenkin mieluummin luen kyseisestä ajasta, sillä tuskin olisin kauhean innoissani korseteista, mekoista ja järjestellyistä avioliitoista. Vaikka olisihan se jännittävää seurata miekkataistelua, etenkin jos sen syynä olisi naisen kunnian puolustaminen.


lauantai 9. toukokuuta 2015

Avengers

Kun taskussa on ilmaislippu elokuviin ja samalla odottaa kuin kuuta nousevaa mahdollista kolmatta Thor-leffaa, niin mitä muuta voi odottaa tapahtuvaksi: istuin isoimman salin viimeisellä penkkirivillä juuri keskellä valkokangasta katsomassa Avengers 2 -leffaa ihan vain oikeastaan siksi, että näkisin edes vähän Chris Hemsworthia peruukki päässä.

Mutta niin. Avengers on toimintaleffa. Hahmot ja tapahtumat vilistävät valkokankaan poikki sellaista vauhtia, etten tahdo pysyä perässä. Thorista näen silloin tällöin vilauksen vaaleista hiuksista ja punaisesta viitasta. Vasarakin on pelkkä vilaus, jos sitä ei ole syystä tai toisesta laskettu vaikkapa pöydälle. Ei toiminut tämä ihan niin kuin olin ajatellut. Olisihan se kai pitänyt arvata jo ensimmäisen osan perusteella. Mutta olihan siellä Kapteeni Amerikka...ja mikässenniminytolikaan...Haukansilmä! (Hassuja nämä nimet suomeksi...) Noh, keskityinpä sitten enemmän kuuntelemaan Hemsworthin aussiaksenttia kuin ihastelemaan Thoria silmilläni. Silmien sijaan korvat saivat ärsykkeitä tuutin täydeltä. Muutaman kerran tajusin täriseväni penkissä pelkästään sen takia, että matalia ääniä oli jotenkin korostettu...bassot täysillä siis. Onneksi valitsin 2D-näytöksen enkä 3D:tä. Tuijottelisin varmaan vieläkin kieroon, jos olisin joutunut tuollaista tahtia seuraamaan 3D-efektejä. Tai sitten olen vain tylsä ja vanhanaikainen, kun suosin enemmän normaaleja kaksiulotteisia elokuvia. Mutta ne lasit ovat vain niin ärsyttävät, ja minun silmäni ainakin väsyvät. Ja hetken päästä en edes erota mokomia kolmiulotteisuuksia...

Voihan se kyllä hyvin olla niin, että jatko-osia en viitsi raahautua katsomaan elokuviin asti, ellei ilmaislippuja mystisesti ilmaannu taskun pohjalle. Tulipahan taas muistutus siitä, että huonostakin leffasta saa paremman kokemuksen katsomalla sen elokuvissa. Mukavasti pienetkin ihohuokoset erottuu valkokankaalla. Voi sitten vaikka ihastella maisemia tai nauttia musiikista, jos juoni ei nappaa. Vaikka eipä tuossa Avengersin juonessa nyt mitään vikaa ollut, sitä tavallista: supersankarit pelastavat maailman.

Ja jos sattuu käymään niin, että kaupunki jalkojen alla yhtäkkiä kohoaa ylös, ja keikut autossa siinä reunalla, niin toivottavasti Thor tai Kapteeni Amerikka on lähettyvillä. Muuten voi käydä köpelösti.