- Pohdiskeluja lähinnä musiikista, kirjoista ja elokuvista.

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Viva la vida


En ole kauheasti välittänyt klassisesta musiikista. Ensimmäinen kosketus taisi olla vanhempieni LP-levy, josta halusin kuunnella vain Vivaldin vuodenaikoja, en mitään muuta. Vasta oma musiikkiharrastus vuosia myöhemmin avasi korvani; eiväthän kaikki klassiset kappaleet olleetkaan niin vastenmielisiä kuin olin joskus ajatellut. Kun harrastus sitten hiipui, samalla loppui mielenkiinto kuunnella klassista musiikkia. Samalla mietin, mistä kaikesta luovuinkaan lopettaessani soittamisen.

Taustalla tähän kaikkeen on varmasti myös karu tosiasia, ettei nuoriso kuuntele kovinkaan usein klassista musiikkia. En varmasti minäkään olisi kuunnellut, ellen olisi aloittanut soittoharrastusta ja sitä kautta joutunut soittamaan klassista musiikkia. En tiedä mitä sen jälkeen oikein tapahtui, miksi unohdin klassisen musiikin ja sysäsin sen syrjään kaikelta muulta. Kai halusin muuttua ja kuunnella pelkästään rokkia, ei siihen kuvaan mahtunut mikään viulunvingutus. Nyt kuitenkin taisin löytää kipinän uudestaan.

Kuuntelin Youtubessa mielivaltaisesti kaikenlaisia kappaleita. Taisin kuunnella jonkun espanjalaisen tyypin kitaraversioita kaikennäköisistä tunnetuista kappaleista. Sieltä eksyin kuuntelemaan Alexi Laihon kitarointia, etenkin Vivaldin Kesä-teemaa. Siitä päädyin kuuntelemaan erilaisia rock-henkisiä Pirates of the Caribbean theme -versioita. Ja sitten törmäsinkin saksalaiseen viuluvirtuoosiin nimeltä David Garrett.

Tästä päästäänkin aiheeseen. Mikä kyseisessä artistissa sai minut pahasti koukkuun? Rehellisesti sanottuna: en tiedä. Yksi syy on varmasti ulkonäkö, sitä en kiellä. Levyille on sotkettu tunnettuja klassisia sävellyksiä tunnettujen pop- ja rock-kappaleiden sekaan, onpa mukaan eksynyt Sandstorm sekä joitakin lattarisävellyksiä. Kai perimmäinen syy hullaantumiseeni on se kaikkein yksinkertaisin: pidin kappaleiden sovituksista. Mutta mistä lähtien viulun vinguttaminen on kuulostanut mielestäni hyvältä? Ilmeisesti tästä lähtien. Ehkä Apocalyptican sellomusiikki on siedättänyt korviani myös viulumusiikille, en tiedä. En koskaan ajatellut, että viuluun voitaisiin yhdistää bändi (rummut, kitara ja basso) ja sen lisäksi orkesteri jousi- ja puhallinsoittimineen. Sen kuitenkin tiedän, että tämä kyseinen Thor-henkinen viuluniekka anasti paikkansa minun lempiartistieni listalta kertarysäyksellä.

Ehkä minäkin löydän jonain päivänä sellaisen työn, jonka tekemisestä nautin yhtä paljon kuin kyseinen herra nauttii soittamisesta tässä videossa. Toivoa ainakin sopii.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Yksinäisen keijun tarina



Chisun Yksinäisen keijun tarina on koskettava. En pahemmin pidä Chisun muusta tuotannosta, mutta tämä kappale vain jotenkin kolahti. Ehkä syynä olivat keijukaiset, peikot ja faunit...

Harvemmin keiju on yksinäinen, harvemmin keiju on surullinen. Eihän faunikaan uskonut keijun murheita ennen kuin keijua ei enää ollut. Vasta sen jälkeen niin faunit kuin peikotkin ymmärsivät, että jos elettäisiin aina lähekkäin, ei suru veisi mukanaan, niin kuin laulussa todetaan.

Itse näen silmissäni hennon, sirorakenteisen keijun. Hänellä on vaaleat pitkät hiukset ja niittyleinikin värinen mekko. Pienet keijupölyä kimaltelevat siivet ovat jo väsyneet. Sinisten silmien katse on surullinen.

Myönnän, että joskus olen hyvinkin voinut olla fauni. Joku on ehkä kertonut tai ainakin yrittänyt kertoa mieltä painavista asioistaan minulle, mutta olen sivuuttanut koko asian pelkällä olankohautuksella. Samalla kuitenkin samaistun myös keijuun. Joskus tuntuu, että vaikka kuinka huutaisi, ei sitä kuitenkaan kukaan kuulisi.  

Olen aika yllättynyt, miten vaivattomasti ihminen pystyy kätkemään muilta sen tosiasian, ettei kaikki ehkä olekaan ihan kunnossa. Miten helppoa onkaan sivuuttaa mahdolliset ongelmat pelkällä olankohautuksella, ja huijata niin itseään kuin muitakin. Jonakin aamuna sitä sitten herää todellistuuteen ja tajuaa, ettei mikään ole kunnossa. 

Sillä oikeassahan laulu on. Meidän pitäisi osata kuunnella toisiamme. Meidän pitäisi huomata, jos jollakulla on paha olla. Samalla se yhdistää meitä kaikkia. Keijut, faunit ja peikot voivat elää yhdessä toistensa kanssa. He voivat auttaa toisiaan pääsemään elämän suruista ja ongelmista yli. Ei pienen keijun tarvitsisi kestää kaikkea yksin, ei surun tarvitsisi viedä häntä mukanaan. 

Kuinkahan monta pientä keijua tälläkin hetkellä hieroo keijupölyä siipiinsä, että jaksaisi eteenpäin? Minä taidan tietää ainakin yhden.