- Pohdiskeluja lähinnä musiikista, kirjoista ja elokuvista.

perjantai 6. joulukuuta 2013

Victory song

"Ei urhot kaukaisen pohjolan
uhan eessä taipuneet.
Jälleen pauhaa kansi taivahan
veri valuu maahan lumiseen.
Moni nähdä ei saa enää huomista,
moni jää heitä kaipaamaan.
Jälkipolville jää maa rauhaisa,
voiton laulut soi ainiaan."

Kuinkahan moni nykypäivänä jää miettimään itsenäisyyspäivän merkitystä? Kuinka moni nykynuori ajattelee millaisia uhrauksia ihmiset joutuivat silloin kauan aikaa sitten tekemään tämän maan puolesta? Toivottavasti mahdollisimman moni. Arkipäivälle sattuessa itsenäisyyspäivä on monille vain tervetullut ylimääräinen vapaapäivä opiskelulta tai työnteolta.

Olen myös surullinen siitä, miten paljon tietoa ja elämänkokemusta häviää koko ajan, kun veteraanit poistuvat keskuudestamme. Miten paljon hurjia kokemuksia, kauheita mielikuvia ja surullisia tarinoita jää kertomatta. Joko sen takia, ettei kukaan ole kuuntelemassa vanhusten muisteluita, tai he eivät itse halua asioista kertoa. Tämän kaiken tajuaa ehkä vasta siinä vaiheessa, kun veteraani käy viimeistä matkaa sinisten ristien koristamassa valkoisessa arkussa, siniristilipun johdattamana kohti maassa olevaa kuoppaa...siihen maahan kaivettua, jota hän puolusti sotarintamalla jossain päin itää.

Miten joku nykypäivän lapsi pystyy myöhemmin ymmärtämään kaikkea tätä, jos hän ei ehdi koskaan tavata yhtäkään sotiemme veteraania?  Todennäköisesti ainoaksi kosketukseksi tulee jokavuotinen perinne Tuntematon sotilas -elokuvan muodossa...jos jaksaa valvoa yömyöhälle asti sen nähdäkseen.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Sanctuary

Ehkä todellisen maailman taikuus piilee kaikissa maailmoissa, joita mielikuvituksemme pystyy luomaan. Kirjailija käyttää taikasauvanaan sanoja ja muusikko sointuja. Jokainen lukija/kuulija löytää jokaisesta tarinasta/laulusta pienen maailman, johon sukeltaa. Jokaiselle se maailma näyttäytyy erilaisena eikä kukaan pysty näkemään toisen kuvittelemaa maailmaa juuri sellaisena kuin hän sen näkee.

Kukaan ei ymmärrä mitä näen tai tunnen, kun kuulen jonkin tietyn laulun. Kukaan ei tiedä mitään siitä maailmasta jonne sukellan kirjojen tai musiikin avustuksella. Ne paikat ovat yksin minun eikä kenelläkään ole sinne mitään asiaa. Ne ovat minun turvapaikkani ja pyhäkköni, jonne menen kaivatessani turvaa.

Tutustuin kerran erääseen henkilöön, joka ei ulkonäköni perusteella uskonut minun kuuntelevan myös raskaampaa rokkia. Hän vain nauroi, kun nimesin muutamia lempibändejäni, jotka eivät mielestäni edes kuulu raskaan rokin kategoriaan. Hänen oma musiikkimakunsa kattoi lähinnä poppia ja jonkinlaista diskomusiikkia. Hän ei ymmärtänyt laisinkaan miten pystyin kuuntelemaan niin raskasta musiikkia. Hän ei edes näyttänyt uskovan, että nekin laulut kertoivat tarinoita ja monissa sanoituksissa oli jokin todellinen merkitys tai sanoma. Ilmeisesti hän kuvitteli rokin olevan vain kitaran räminää, rumpujen paukuttelua ja karmivaa huutoa. En saanut häntä ymmärtämään, että ei kaikki rokki ole sellaista, joukkoon mahtuu monenlaista kappaletta, sanoitusta ja artistia. Ilmeisesti hän ei edes halunnut ymmärtää. Kun hän nauroi minulle ja vähätteli musiikkimakuani tietämättä kunnolla minkälaisesta musiikista edes olin hänelle puhunut, tunsin itseni todella pettyneeksi. Hän ei antanut minulle edes mahdollisuutta osoittaa konkreettisia syitä, minkä takia pidän kyseisistä artisteista.

Jonkin aikaa tapahtuman jälkeen tajusin, että omissa asenteissani muiden musiikkimakuja kohtaan saattoi myös olla korjaamisen varaa. Saatoin päästellä inhoavia ääniä kaverini kertoessa jostain hänen lempiartististaan. Enkä välttämättä edes ollut kuullut artistilta ensimmäistäkään kappaletta, korkeintaan osasin sijoittaa hänet genreen, jota inhosin. En ollut aiemmin ehkä osannut arvostaa eri musiikkilajeja niin kuin teen nyt. Tapahtuman jälkeen musiikkimakuni on laajentunut, kun olen löytänyt artisteja muistakin genreistä kuin pelkästään rokin ja metallin alaluokista. Tämän jälkeen olen yrittänyt kuunnella erilaista musiikkia, olen yrittänyt ymmärtää miksi vaikkapa ystäväni tykkää jostakin tietystä artistista. Aina se ei onnistu, joskus joudun toteamaan, etten mitenkään pysty näkemään sitä hienoutta, jota kaverini näkee. Joskus se harmittaa, mutta samalla muistan kaikki ne loistavat kappaleet, joilla on jokin erityinen merkitys minulle.

Nykyään kuuntelen mielivaltaisesti kaikenlaista musiikkia. Riippuu paljon mielentilasta ja siitä mitä olen tekemässä. Instrumentaalinen elokuvamusiikki on loistavaa taustamelua opiskelulle, aamulla kahvikupillisen ääressä on mukava kuunnella jotain vähän menevämpää rokkia herättämään aivot unitilasta. Myös jumpassa kulkeminen on siedättänyt korvani kaikenlaisille korvamadoille. Enkä jaksa enää miettiä mitä muut musikkimaustani ajattelevat. Jos he eivät näe kappaleiden luomaa fantastista maailmaa, niin se on vain ja ainoastaan heidän menetyksensä, ei minun. Tärkeintä on, että olen löytänyt omat mielikuvituksen maailmani, jonne voin juosta karkuun karua todellisuutta.


lauantai 19. lokakuuta 2013

Lista Hämähäkkimiehen vihollisista

"Mä en tiedä mitä haluan
vaihtoehtoja on valtavasti.
Mä en tiedä mitä haluan
vaan kukapa tietäisi.

Mä haluan nähdä sinut
eiku haluunki olla yksin.
Mä haluun muuttaa maalle
keskelle kaupunkia"

Toisinaan en tiedä ollenkaan mitä haluan, joskus se tuntuu pikemminkin olevan vallitseva olotila elämässäni. Olen aivan hakoteillä olipa kyseessä sitten opiskeluun tai työntekoon liittyvät asiat tai pelkästään kauppalistan kirjoittaminen viikonloppua varten.

Päättämättömyys. Luulen tietäväni mitä haluan, mutta nähdessäni vaihtoehdot en enää tiedäkään. En osaa valita, yhtäkkiä kaikki näyttää ihan yhtä hyvältä tai huonolta. Jos tarvitsen uudet kengät, kävelen yhteen kenkäkauppaan ja katsastan valikoiman. Kokeilen ehkä muutamia pareja, ja päädyn yhteen vaihtoehtoon. Eikä tämän valinnan takana todellakaan ole se, että tietäisin haluavani juuri nämä kengät. Tiedän vain, että tarvitsen kipeästi uuden kenkäparin. En varmasti ole ainoa, joka osaa olla näin päättämätön ja saamaton sielu. Mutta ei kyseinen tieto silti kauheasti mieltä lämmitä siinä vaiheessa, kun oikeasti pitäisi tietää mitä haluaa...tehdä elämällään esimerkiksi.

"Muista että elämässä tärkeintä on tehdä lista lempileffoista
ja kauneimmista biiseistä,

Kappale muistuttaa myös siitä, että joskus pitäisi jättää turha stressaaminen pois. Itsehän syyllistyn siihen ihan liikaa... Ei ole niin pientä asiaa, etteikö siitä saisi kehitettyä ongelman ja stressin. Toivon, että kykenisin laittamaan aivoni off-asentoon edes hetkeksi, ja olemaan stressaamatta kaikesta mahdollisesta. Opiskelu stressaa aina. Työnteko on raivostuttavaa, eli stressaavaa. Pitäisi tehdä sitä ja tätä ja tuota, eli loputon lista tehtävistä töistä stressaa. Jopa tietämättömyys siitä mitä haluaa stressaa. Pitäisi yrittää muistaa, ettei elämässä välttämättä ole tärkeintä juuri ne niin sanotut tärkeät asiat, kuten opinnot tai työssäkäyminen. Joskus tärkeintä voi olla pelkästään lempibiisien listaaminen.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Sydänjuuret

"Kuinka on tähän jälleen tultu
hyvä huonoksi muuttunut taas.
Miten hyvää täytyy saada
ettei haikaile sen parempaa?"

"Voiko onnen jostain ostaa
voiko piilottaa lukkojen taa?
Sieltä esiin tuolloin nostaa,
kun tarvitsee lohduttajaa."

Olisihan se hienoa, jos onnea voisi säilöä purnukoihin samaan tapaan kuin syksyisin säilötään marjoja, hilloja ja mehuja. Mikäs sen mukavampaa kuin komeron ylähyllyllä rivi purkkeja, joiden kylkiin on kirjoitettu onnea säilömispäivämäärän kera. Purkin voisi avata aina silloin, kun elämä potkisi todella päähän eikä minkäänlaista ratkaisua olisi näkyvissä. Eipähän tarvitsisi  turvautua huumaaviin aineisiin tunteakseen edes hetkellistä helpotusta. Puhtaan onnen käyttö olisi paljon parempaa ja ihmisystävällisempää... Tämäkin on kuitenkin yksi niistä monista illuusioista, joita päässäni pyörii päivittäin.

Onnellisuus on niin ohimenevä ja utopistinen käsite, että siitä on hankala saada otetta. En tiedä voisinko väittää olevani onnellinen tällä hetkellä. Voiko hetkellistä hyvänolontunnetta kutsua onneksi? Tai jos käyn läpi viimeistä puolta vuotta ja siihen sisältyviä hetkiä...jos onnellisia hetkiä oli enemmän kuin onnettomia, olenko ollut onnellinen viimeiset puoli vuotta?

Tiedän, että olen kokenut ainakin hetkellisiä onnen tunteita. Olen lukenut hyvän kirjan...kuullut hyvän kappaleen radiosta...tehnyt omin käsin jotain, josta olen ollut ylpeä. Mutta voinko väittää olevani onnellinen ylipäätään tällä hetkellä ja tässä elämäntilanteessa? En tiedä. Ehkä joskus myöhemmin huomaan itse asiassa olleeni onnellinen juuri sillä hetkellä, kun kirjoitin tätä tekstiä. Ehkä en osaa arvostaa tarpeeksi kaikkia hyviä asioita, joita elämässäni on tällä hetkellä, joten en edes huomaa kuinka onnellista elämäni onkaan.

lauantai 31. elokuuta 2013

Nora Roberts

Olen tullut riippuvaiseksi joidenkin kirjailijoiden kirjoista. Tällä hetkellä Nora Robertsin kirjat ovat metsästykseni kohteena. Hänen tuotannostaan on suomentamatta niin monia kirjoja, että välillä tieto jopa ahdistaa. Voisin nauttia niin monista hänen kirjoistaan, jos vain saisin niitä kirjastosta käsiini.

Olen lukenut melkein kaikki Robertsin suomennetut kirjat. Sattumalta kävin katsomassa kirjaston englanninkieliseltä osasolta, olisiko siellä mitään kivoja kirjoja. Löysin yhden Robertsin kirjan, josta en aiemmin ollut kuullutkaan. Lähempi tarkastelu osoitti, että suomennos kirjasta ilmestyy tänä vuonna. Päätin ottaa härkää sarvista ja luin kirjan englanniksi. Tiedän, etten ymmärtänyt ihan kaikkia sanoja, enkä välttämättä kaikkia piilomerkityksiä. Mutta tarinan kulku ei missään vaiheessa jäänyt epäselväksi. Tämän kannustamana päätin, että luen Robertsin kirjoja myös englanniksi. Toivon, että löydän lisää suomentamattomia teoksia. Sillä en halua ajatellakaan mitä sitten tapahtuu, kun hän ei enää julkaise kirjoja. Kai olen tuomittu lukemaan vanhoja kirjoja uudestaan ja uudestaan kunnes osaan kaikki ulkoa. Ja mahdollisesti joudun hankkimaan koko hänen tuotantonsa tulevaan kirjastooni niin, että voin paeta satumaailmaan milloin vain haluan.

Joitakin Robertsin kirjoja on mukautettu jopa tv-elokuviksi. Itse asiassa taisin tutustua kirjailijaan juuri näiden televisiosta nähtyjen elokuvien kautta. Ja niinhän siinä kävi, että tajusin kirjat paljon paremmiksi kuin elokuvat. Jokin aika sitten katsoin elokuvat uudelleen monen vuoden tauon jälkeen. Aika monet mutkat oli kyllä vedetty suoriksi, ja rehellisesti sanottuna en pitänyt kovin monestakaan versiosta. Onhan se hankala tiivistää viisisataasivuinen kirjaa puoleentoista tuntiin. Kaikkien elokuvien päähenkilöä esittävät miehet olivat hyväkroppaisia ja naiset taas näyttivät käyneen läpi varmaan useammankin kauneusleikkaksen ja botox-piikin. Ehkä se silloin lukioikäisenä vaikutti paljon todenmukaisemmalta; nyt se sai minut vain pyörittelemään päätäni. Joten tyydyin siis lähinnä ihastelemaan miesnäyttelijöiden lihaksia ja naureskelemaan miten nopeasti pariskunta tunnusti rakkautensa toisilleen. Välillä ihastelin jopa maisemia vaikken tiedäkään miten todellisia tai photoshopattuja vuoria tapahtumapaikkojen taustalla oli käytetty.

Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna: ellen löydä vastaavanlaisia kirjoja kirjoittavia kirjailijoita, olen vaikeuksissa siinä vaiheessa kun Robertsin kynästä loppuu muste. Ja kirjat vain ovat parempia kuin elokuvat...ainakin tässä tapauksessa.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

The Day


"I trace the scenes our children once played
names carved in wood, all the words, bound to fade"

Kuljeskelen autioissa huoneissa. Vilkaisen ikkunasta tyhjälle pihamaalle. Joskus sielläkin oli elämää. Kaksikerroksisen puutalon kaikki huoneet olivat asuttuja, elämisen äänet raikuivat joka puolella. Pihan toisella puolella navettarakennus ei ollut tyhjillään. Asukkaiden huolet olivat aivan toiset, aika oli toinen.

Vanhat tavarat ja valokuvat kertovat muutoksesta, kuinka aika koskettaa vaivihkaisilla sormillaan. Jopa minä muistan paikkojen olleen erilaiset lapsuudessani. Pieni mustavalkoinen televisio pirtin nurkassa on muuttunut värilliseksi taulutelevisioksi. Kamarin nurkassa pölyttyvät kangaspuut kiehtoivat minua lapsena. Nyt nekin on purettu ja työnnetty navetan vintille varastoon. Vintillä kohtaloaan odottaa myös vanha puinen reki. Sen toinen jalas on poikki, koristemaalaukset vielä hätinä erottuvat sen kyljistä. Istuessani reessä kuulen tarinan talvisesta rekimatkasta jään poikki. Eikä sekään ole tapahtunut kuin ehkä viisi vuosikymmentä sitten.

Isoisän todistuskirjanen koulusta kertoo minulle ensimmäisenä sen, ettei sukunimen vaihdosta loppujen lopuksi ole niin kovin kauan aikaa. Pientä poikaa esittävän mustavalkoisen valokuvan taakse on kirjoitettu lyijykynällä pojan nimi ja ikä. Tajuan kyseessä olevan isäni yhden vuoden ja viiden kuukauden ikäisenä. Käsiala kuuluu isoäidilleni, jota en koskaan tavannut.

Jonakin päivänä huomaan, ettei edes autiota taloa ole enää olemassa. Mutta kaikki kuitenkin säilyy siellä jossakin...muistoissa. Olisin halunnut tietää millaisena isoisäni paikan muisti, millainen se oli hänen ollessaan onnellinen. Olen varma siitä, että isoisoisäni olisi kertonut minulle ajatuksiaan, jos niitä olisin häneltä päässyt kysymään.

lauantai 8. kesäkuuta 2013

Hot

Kuumuus ja kesä. Ei Suomessa ehkä kaikista normaalein yhdistelmä. Lisätään yhtälöön vielä se, että sitä on kestänyt jo useita päiviä putkeen. Eihän asiasta pitäisi valittaa, koska kerrankin on lämmin eikä palele. Viime päivinä olen kuitenkin alkanut nähdä pimeässä ja kylmässä talvessa hyviäkin puolia...

Ei tarvitse välittää huonosta omatunnosta, jos viettää koko päivän neljän seinän sisällä. Kesällähän pitää olla ulkona, jos on hyvä ilma. Eihän sitä koskaan tiedä milloin luontoäiti päättää, että nyt riittää ja heittää kylmän ilman saarekkeen Suomen rajojen sisäpuolelle lisäten joukkoon vielä muutaman sadepilven. Ja kun ajattelee kerrankin imevänsä elimistöönsä hiukan harvinaista herkkua eli auringosta saatavaa D-vitamiinia, saa vaivan palkaksi punaiseksi palaneen nahkan. Mutta talvella, pimeässä ja kylmässä on ihan okei viettää koko päivä sisällä, kukaan ei oletakaan sinun uhmaavan pakkasta, jos ei ole välttämätön pakko. Sitä kyllä muuttuu valkeaksi kuin lumi, mutta eipähän ainakaan tarvitse pelätä ihosyöpää.

Olen vilukissa. Niinpä minun olettaisi pitävän lämpimästä, ja niin minä pidänkin. Tiettyyn rajaan asti. Kun kuumuus saavuttaa pisteen, jolloin on etsittävä helpotusta ilmastoiduista sisätiloista eikä pelkkä varjoon vetäytyminen auta, on mielestäni menty liian pitkälle. Jos yöllä ei pysty nukkumaan edes ilman peittoa, asunnon kaikki ikkunat avoinna viileälle(?) yöilmalle, on lämpöaalto liikaa. Talvessa ja kylmyydessä on se hyvä puoli, että vaatetta voi aina lisätä. Jos varpaita palelee, sen kun kaivelee komerosta villasukat. Mutta jos varpailla on kesällä kuuma, niin asiallepa ei paljon voi tehdä mitään. Paitsi työntää ne kiinni ilmastointilaitteeseen, jos sellaisen sattuu omistamaan.

Muutenkin viettäisin tällaiset ilmat mieluummin mökillä kuin kaupungissa. Sattuneesta syystä.


perjantai 31. toukokuuta 2013

Magia

Miksi maailmasta puuttuu taikuus ja yliluonnollisuus? Miksi en pääse vaatekaapistani Narniaan? (Lukuunottamatta faktaa, että vaatekaapissani ei kyllä roiku turkkeja...) Miksi Tylypahkan ovet ovat minulta suljetut? (Jos unohdetaan tosiasia, että olen jästi eikä veressäni virtaa minkäänlaista taikuutta.) Miksi vampyyreja ja ihmissusia ei ole olemassa? Miksi eläimet eivät puhu ihmisten kieltä? Miksi en voi kävellä kadunkulmassa sijaitsevaan nuhjuiselta vaikuttavaan liikkeeseen ostamaan taikakaluja?

Kaikki tämä täytyy kaivella kirjoista, elokuvista ja televisiosarjoista. Ainoa keino on paeta todellisuutta mielikuvitusmaailmaan oman päänsä sisässä. Pakko kyllä myöntää, että tässä asiassa minusta on kehittynyt erittäin taitava. Ei voi kuin ihmetellä miten helppo itseä on huijata ja kehittää mielessään ties minkälaisia tarinoita, niin mahdottomia kuin teoriassakin mahdollisia.

Tällä hetkellä päähänpinttymäni on yhdysvaltalaisen Terry Goodkindin luoma Sword of Truth -kirjasarja. Päähänpinttymä se on siinä mielessä, etten ole lukenut vielä yhtään sarjan kirjaa vaikka kovasti haluaisin. Ongelmaksi muotoutui se, ettei kirjastossa ole kaikkia kirjoja; minä kun neuroottisen tarkkana ihmisenä haluan lukea sarjan kirjat järjestyksessä ensimmäisestä alkaen. Toinen pienempi ongelma on, ettei kirjoja ole käännetty suomeksi. Englannin kielen taitoni joutuisi siis testiin pitkästä aikaa. Tällä hetkellä pohdinkin, josko uskaltaisin ostaa sarjan ensimmäisen kirjan. Eniten mietityttää onko kirja niin hyvä kuin luulen, ja samalla manailen mitä kaikkia nyansseja menetänkään, kun en jokaista sanaa ymmärrä.

Löysin kirjasarjan vahingossa, koska sen pohjalta on tehty kaksi tuotantokautta pitkä televisiosarja. Törmäsin tähän sarjaan Netflixissä ja ihastuin fantasiamaailmaan heti. Eikä hyvännäköinen miesnäyttelijä haitannut ollenkaan. ;) Nyt haluankin tietää mitä kirjoissa oikeasti tapahtuu, koska yleensähän kirjat ovat täysin erilaisia kuin niistä tehdyt elokuvat tai televisiosarjat. Sitä paitsi haluan tietää miten tarina oikeasti loppuu, tv-sarjan loppu kun jättää asiat hieman avoimeksi.

Hyvin todennäköisesti ostan kirjan kesäksi ja tavailen sitä aurinkoa ottaen sanakirja toisessa kädessä.

maanantai 13. toukokuuta 2013

A Dios le pido...

Niin, mitä pyytäisinkään Jumalalta? Toiveet vaihtuvat varmaan joka viikko, ehkä jopa joka päivä. Joskus haluaisin omistaa kaikki maailman kirjat, seuraavaksi pyytäisin aikaa lukeakseni ne kaikki. Joskus haluaisin, että minulla olisi kaikki maailman raha niin, ettei minun tarvitsisi käydä koskaan töissä. Voisin tehdä mitä haluaisin, eikä minun tarvitsisi koskaan miettiä riittäisivätkö rahani kaikkeen.

Jonakin päivänä toivoisin kuolevani. Toisena haluaisin elää ikuisesti. Seuraavaksi pyytäisin aikakonetta päästäkseni matkustamaan keskiajalle näkemään ritareita ja linnanneitoja. Kohta haluaisinkin matkata tulevaisuuteen ja nähdä millaisessa maailmassa tulevat sukupolvet eläisivät. Jonakin hetkenä haluaisin elämäni muistuttavan elokuvia tai kirjoja. Nehän ovat onnellisia loppuja pullollaan, joten miksi en toivoisi sellaista myös itselleni? Seuraavaksi haluaisin, että sadut olisivat totta ja menninkäisiä sekä keijuja olisi oikeasti olemassa, velhoista ja vampyyreista puhumattakaan.

Mutta ehkä mikään näistä ei ole suoranaisesti pyyntö Jumalalle. Ehkä ne ovat paremminkin toiveita, jotka pyörivät ajatuksissa juuri ennen nukkumaanmenoa. Juuri sellaisia haavekuvia, joita ei uskalla edes myöntää ääneen koskaan ajatelleensa. Rationaalinen minäni tietää, ettei edes kaikkivoipa Jumala voi toiveitani täyttää, ei ainakaan tässä maailmassa. Joten miksi edes vaivata Häntä moisilla pyynnöillä.

Ehkä Jumalalle osoitetut rukoukset koskevat enemmän elämää, kuolemaa ja rakkautta niin kuin tässä Juanesin kappaleessa. Ei niinkään sellaisia joutavanpäiväisiä mahdottomuuksia kuin mitä minun päässäni pyörii päivästä toiseen.

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Viva la vida


En ole kauheasti välittänyt klassisesta musiikista. Ensimmäinen kosketus taisi olla vanhempieni LP-levy, josta halusin kuunnella vain Vivaldin vuodenaikoja, en mitään muuta. Vasta oma musiikkiharrastus vuosia myöhemmin avasi korvani; eiväthän kaikki klassiset kappaleet olleetkaan niin vastenmielisiä kuin olin joskus ajatellut. Kun harrastus sitten hiipui, samalla loppui mielenkiinto kuunnella klassista musiikkia. Samalla mietin, mistä kaikesta luovuinkaan lopettaessani soittamisen.

Taustalla tähän kaikkeen on varmasti myös karu tosiasia, ettei nuoriso kuuntele kovinkaan usein klassista musiikkia. En varmasti minäkään olisi kuunnellut, ellen olisi aloittanut soittoharrastusta ja sitä kautta joutunut soittamaan klassista musiikkia. En tiedä mitä sen jälkeen oikein tapahtui, miksi unohdin klassisen musiikin ja sysäsin sen syrjään kaikelta muulta. Kai halusin muuttua ja kuunnella pelkästään rokkia, ei siihen kuvaan mahtunut mikään viulunvingutus. Nyt kuitenkin taisin löytää kipinän uudestaan.

Kuuntelin Youtubessa mielivaltaisesti kaikenlaisia kappaleita. Taisin kuunnella jonkun espanjalaisen tyypin kitaraversioita kaikennäköisistä tunnetuista kappaleista. Sieltä eksyin kuuntelemaan Alexi Laihon kitarointia, etenkin Vivaldin Kesä-teemaa. Siitä päädyin kuuntelemaan erilaisia rock-henkisiä Pirates of the Caribbean theme -versioita. Ja sitten törmäsinkin saksalaiseen viuluvirtuoosiin nimeltä David Garrett.

Tästä päästäänkin aiheeseen. Mikä kyseisessä artistissa sai minut pahasti koukkuun? Rehellisesti sanottuna: en tiedä. Yksi syy on varmasti ulkonäkö, sitä en kiellä. Levyille on sotkettu tunnettuja klassisia sävellyksiä tunnettujen pop- ja rock-kappaleiden sekaan, onpa mukaan eksynyt Sandstorm sekä joitakin lattarisävellyksiä. Kai perimmäinen syy hullaantumiseeni on se kaikkein yksinkertaisin: pidin kappaleiden sovituksista. Mutta mistä lähtien viulun vinguttaminen on kuulostanut mielestäni hyvältä? Ilmeisesti tästä lähtien. Ehkä Apocalyptican sellomusiikki on siedättänyt korviani myös viulumusiikille, en tiedä. En koskaan ajatellut, että viuluun voitaisiin yhdistää bändi (rummut, kitara ja basso) ja sen lisäksi orkesteri jousi- ja puhallinsoittimineen. Sen kuitenkin tiedän, että tämä kyseinen Thor-henkinen viuluniekka anasti paikkansa minun lempiartistieni listalta kertarysäyksellä.

Ehkä minäkin löydän jonain päivänä sellaisen työn, jonka tekemisestä nautin yhtä paljon kuin kyseinen herra nauttii soittamisesta tässä videossa. Toivoa ainakin sopii.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Yksinäisen keijun tarina



Chisun Yksinäisen keijun tarina on koskettava. En pahemmin pidä Chisun muusta tuotannosta, mutta tämä kappale vain jotenkin kolahti. Ehkä syynä olivat keijukaiset, peikot ja faunit...

Harvemmin keiju on yksinäinen, harvemmin keiju on surullinen. Eihän faunikaan uskonut keijun murheita ennen kuin keijua ei enää ollut. Vasta sen jälkeen niin faunit kuin peikotkin ymmärsivät, että jos elettäisiin aina lähekkäin, ei suru veisi mukanaan, niin kuin laulussa todetaan.

Itse näen silmissäni hennon, sirorakenteisen keijun. Hänellä on vaaleat pitkät hiukset ja niittyleinikin värinen mekko. Pienet keijupölyä kimaltelevat siivet ovat jo väsyneet. Sinisten silmien katse on surullinen.

Myönnän, että joskus olen hyvinkin voinut olla fauni. Joku on ehkä kertonut tai ainakin yrittänyt kertoa mieltä painavista asioistaan minulle, mutta olen sivuuttanut koko asian pelkällä olankohautuksella. Samalla kuitenkin samaistun myös keijuun. Joskus tuntuu, että vaikka kuinka huutaisi, ei sitä kuitenkaan kukaan kuulisi.  

Olen aika yllättynyt, miten vaivattomasti ihminen pystyy kätkemään muilta sen tosiasian, ettei kaikki ehkä olekaan ihan kunnossa. Miten helppoa onkaan sivuuttaa mahdolliset ongelmat pelkällä olankohautuksella, ja huijata niin itseään kuin muitakin. Jonakin aamuna sitä sitten herää todellistuuteen ja tajuaa, ettei mikään ole kunnossa. 

Sillä oikeassahan laulu on. Meidän pitäisi osata kuunnella toisiamme. Meidän pitäisi huomata, jos jollakulla on paha olla. Samalla se yhdistää meitä kaikkia. Keijut, faunit ja peikot voivat elää yhdessä toistensa kanssa. He voivat auttaa toisiaan pääsemään elämän suruista ja ongelmista yli. Ei pienen keijun tarvitsisi kestää kaikkea yksin, ei surun tarvitsisi viedä häntä mukanaan. 

Kuinkahan monta pientä keijua tälläkin hetkellä hieroo keijupölyä siipiinsä, että jaksaisi eteenpäin? Minä taidan tietää ainakin yhden.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Tapaaminen Elämän kanssa


Miksi minun postiluukustani ei ole tipahtanut kutsua tapaamiseen elämäni kanssa? Pieni juttutuokio hänen kanssaan ei ehkä olisi pahitteeksi. Välillä unohdan elää. Jämähdän junnaamaan paikalleni. Päiviä tai viikkoja myöhemmin huomaan eläneeni päivästä toiseen kuin automaattiohjauksella. Mikään ei ole rikkonut rutiinia. Tai jos onkin, ei se kovin kummoinen hyppy tuntemattomaan ole ollut, koska muistijälkeä ei ole kerran jäänyt.

Cecelia Ahernin kirja Tapaaminen Elämän kanssa sai minut ajattelemaan omaa elämääni. Jos se olisi ihmisen ruumiillistuma, miltä se näyttäisi? Olisiko se viimeisimmän muodin mukaan pukeutunut kaunis nainen korkokengissään ja hiukset nätisti laitettuna, täydellinen meikki naamallaan? Vai olisiko se vanha mies ryppyisessä ikivanhassa puvussaan? Ehkä elämäni olisi paremminkin takkutukkainen nuori tyttö tai poika hieman risaisissa ja kulahtaneissa vaatteissa.

Kirjan päähenkilö Lucy ei halua kenenkään näkevän kuinka onneton hän oikeasti on. Miesystävä jätti, ja Lucy sai potkut työpaikastaan. Hän asuu pienessä nuhruisessa yksiössä, kylpyhuoneen lamppu on ollut palaneena ainakin vuoden. Pakastimesta löytyy vain jäätä ja valmisaterioita. Hän välttelee ystäviään, koska ei halua kertoa heille totuutta elämästään. Niinpä hän valehtelee kaikille. Kuitenkin asiat alkavat muuttua, kun Lucy tapaa Elämän. Jo pelkästään valehteleminen alkaa tökkiä: jokaisesta Lucyn suustaan päästämästä valheesta Elämä kertoo muille jonkun totuuden.

Minulle ei ainakaan haittaisi, vaikka elämäni itse omassa persoonassaan tulisi minua tapaamaan ja ravistelisi minut hereille tästä apaattisesta olotilasta. Jo pelkästään hänen näkemisensä saattaisi saada muutoksen aikaan. Nimittän kirjassa Lucyn onnellisuus vaikuttaa suoraan Elämän olemukseen. Eli mitä paremmin Lucylla menee, sitä paremmassa kunnossa Elämä on.

Toisaalta minua pelottaisi nähdä millainen ilmestys oma Elämäni sitten loppujen lopuksi olisi. Jos tapaisin rähjäisen ja äkäisen tyypin toimistossaan, tietäisin ainakin heti kättelyssä elämäntilanteeni kaipaavan pikaisesti muutosta.
Uskaltaisinko ottaa riskin?

lauantai 5. tammikuuta 2013

Hobitti

Kylmät väreet kulkevat pitkin selkärankaani kuullessani Thorin Tammikilven johdolla kääpiöiden laulun Misty Mountains Cold. Tuota bassomaista hyminää voisin kuunnella ikuisuuden. Myös elokuvan lopputekstien aikana kuuluva Neil Finnin laulama kappale Song Of The Lonely Mountain saa minussa aikaan outoja reaktioita. Melkein pystyn tuntemaan itsessäni kääpiöiden kaipauksen menetettyä kotiaan kohtaan ja surun kaiken menetetyn johdosta. Mitenkähän suuri osa tätä kaipausta on puhdas himo saada menetetty kulta takaisin? Tai Thorin laillinen oikeus Ereboriin ja sen aarteisiin?

Elokuva yllättää minut kaikin puolin positiivisesti. Tosin, TSH-trilogian jälkeen ei voisikaan tyytyä vähään. Melkein voisin jopa väittää tämän elokuvan olevan parempi kuin yksikään Taru Sormusten Herrasta -elokuvista. Tai sitten ylistykseni johtuukin vain elokuvateatterin tuomasta tunnelmasta ja siitä, että näen elokuvan ensimmäistä kertaa. Jos näkisin elokuvan useamman kerran (kuten TSH:t), mielipiteeni saattaisi muuttua. Tai sitten alkuperäinen mielipiteeni vankistuisi entisestään.

Elokuvan toiseksi koskettavin kohta (heti kääpiöiden laulun jälkeen) ja samalla surullisin on varmasti velho Radagast Ruskean yritykset parantaa sairastunut siili. Kirjassa velho muistaakseni mainitaan vain ohimmennen, mutta elokuvassa hänelle annetaan isompi rooli. Velho eläinystävineen tuo mukanaan sympaattisen vastapainon ilkeille örkeille ja hiisille. 

Jälleen kerran elokuvan jälkeen mietin miksi en voi elää Tolkienin luomassa maailmassa tai jossain muussa mielikuvitusmaailmassa kaukana tästä todellisuudesta. Vieläkään en ole päässyt vaatekomerostani Narniaan (ei sillä, että komeroni olisi koskaan ollut turkiksia täynnä, tuskin nekään olisivat asiaa paljon auttaneet), eikä yhdeltäkään rautatieasemalta ole päässyt Tylypahkaan vievään junaan. Kaipaan epätoivoisesti jotakin taianomaista tähän tylsään todellisuuten. Alan olla sitä mieltä, että ihmeitä tapahtuu vain tarinoissa...