- Pohdiskeluja lähinnä musiikista, kirjoista ja elokuvista.

tiistai 23. joulukuuta 2014

Hobitti: Viiden armeijan taistelu

Ensin en malttanut millään odottaa elokuvan saapumista. Sitten kun se viimein tuli teattereihin, en todellakaan ollut ensimmäisten joukossa sitä katsomassa, vaikka niin olisi voinut luulla. Tajusin, että mitä aiemmin käyn elokuvan katsomassa, sitä aiemmin kokemus on ohi. Annoin odotusteni kasvaa vielä hetken.

Nyt kuitenkin odotus on ohi, ja elokuva on katsottu. Matkasin viimeistä kertaa Keski-Maahan Peter Jacksonin kanssa. Olihan se surullista tietää, ettei vastaavia elokuvia ole enää tulossa, tämä todellakin on saagan viimeinen osa. Yllättävän uskollisesti kirjan tapahtumia oli noudatettu, vaikka elokuvassa onkin niin paljon kirjan ulkopuolisia tapahtumia ja henkilöitä. Joitakin pieniä yksityiskohtia jäin kirjasta kaipaamaan, mutta ehkä joku niistä on otettu mukaan pidennettyyn versioon. Uteliaana ihmisenä haluaisin myös tietää, mitä Taurielille tapahtui sodan jälkeen, sitä kun ei kirjastakaan voi lukea.

Vähän ehkä harmitti, että olin lukenut kirjan, koska tiettyjä tapahtumia odotti puolet elokuvasta. Tiesin, etteivät kaikki hahmot selviä hengissä kirjassa, mutta silti elokuvassa odotin ihmettä tapahtuvaksi.

Vaikka päällisin puolin tiesin elokuvan loppuratkaisun, halusin nähdä, miten Jackson on tapahtumat nähnyt. Kirjassahan tapahtumia tuskin kuvaillaan, joten odotin uteliaana Jacksonin näkemystä asioista. Kuivin silmin en pystynyt elokuvaa katsomaan, mutta sen melkeinpä arvasinkin. Olivathan nämä eräänlaiset jäähyväiset Keski-Maalle ja sen hahmoille. Onneksi sentään pidennetty DVD on tulollaan, joten sitä on hyvä vielä odotella. Vielä on jotain näkemättä Keski-Maasta. Mutta DVD:n ilmestymisen jälkeen olo voi olla aika tyhjä. Se oli nyt tosiaan sitten siinä. Seikkailu Keski-Maassa on ohi. Onneksi sen voi kuitenkin elää vielä uudestaan ja uudestaan niin elokuvien kuin kirjojen muodossa. Ja joku kaunis päivä joku muu ohjaaja tekee ehkä oman versionsa tarinasta.

Monet ovat sanoneet tämän olleen trilogian paras osa. Minä en vielä osaa päättää. Haluan nähdä elokuvan useampaan kertaan ja pidennetyn version myös, ennen kuin pystyn muodostamaan kunnollisen mielipiteen. Tällä hetkellä mielestäni ensimmäinen osa oli paras, mutta ei tämä kyllä kauaksi jää, jos elokuvia nyt jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen täytyy laittaa. Juonellisesti ensimmäinen oli ehkä parempi, mutta kolmannen osan erikoistehosteen ynnä muut tekniset jutut olivat kyllä ihan hienoa katseltavaa, jos sellaisista tykkää. Tosin Legolaksen painovoiman uhmaaminen oli kyllä hiukan koomista...


Ehkä tämäkin maailma olisi hauskempi paikka, jos useampi ihminen arvostaisi kotia ja ystävyyttä rahan sijasta. Tämä ajatus taisi jäädä päällimmäiseksi mieleen elokuvasta.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Alone in heaven

Jokainen varmaan joskus miettii, onko kuoleman jälkeen elämää: olipa se sitten uudelleensyntymistä tai taivaaseen astumista. Tai minä ainakin pohdiskelen asiaa toisinaan, etenkin hautajaisissa ja näin syksyisin, kun illat ovat synkkiä ja muutenkin masentaa.

Lähinnä pohdiskelen sitä, millainen oma taivaani olisi. Varmaankin siellä olisi läjäpäin kirjoja: vähintäänkin kaikki lempikirjani ja liuta kirjoja, joita en ehtinyt elämäni aikana lukea, mutta kovasti olisin halunnut. Mieluiten ottaisin sinne kaikki maailman kirjat, ihan vain varmuuden vuoksi, ettei tylsyys ainakaan pääsisi yllättämään.

Kirjojen lisäksi tarvitsisin sinne lempimusiikkiani ja mielellään lempileffani ja tv-sarjani myös. Ja tietenkin kunnon välineistö toistamaan musiikkia ja leffoja. Mitähän vielä? Tolkuttomasti hyvää ruokaa ja juomaa sekä mahdollisuuden tehdä kaikenlaisia käsitöitä.

Tämä listaus näyttää kyllä aika pinnalliselta ja materialistiselta. Missä ovat kaikki läheiseni, enkö haluaisi heitä taivaaseeni seurakseni? No mutta tietenkin, ei kyse ole siitä. Mieltäni vain askarruttaa, olisiko minun taivaani myös heidän taivaansa? Entä jos he esimerkiksi vihaavat musiikkia, jota minä puolestani rakastan? Kärjistetysti ajatellen minun taivaani olisi silloin heidän helvettinsä. Pitäisikö minun kuunnella heidän vihaamaansa musiikkia vain silloin kun he eivät ole sitä kuulemassa? Olisiko taivaani yhä minulle mieluinen, jos joutuisin mukauttamaan mielihaluni muiden mielipiteiden ja mieltymysten mukaisiksi? Todennäköisesti ei, sillä elettyäni elämäni ja jouduttuani tekemään kompromisseja, haluaisin tehdä taivaassani mitä haluaisin ja milloin haluaisin.

Tämä ajatusketju saa minut pohtimaan, että ehkäpä taivas onkin yhteinäinen ja laaja alue, jossa jokaisella on oma nurkkauksensa. Oma nurkkaus on sitten täynnä asioita, joita itse kukanenkin arvostaa ja haluaa sisällyttää taivaaseensa. Ja läheisten ihmisten nurkkauksissa voi vierailla, vaikka sitten ilmiintymällä paikalle tai räpyttelemällä siipiä selässään, miten kenestäkin parhaalta tuntuu.

Minulle kuolemanjälkeinen taivas on jonkinlainen paratiisi, johon olen kerännyt tästä maailmasta parhaat puolet mukaani. Ajatus siitä, että joku päivä minulla on kaikki maailman aika lukea kirjoja ja kuunnella musiikkia ja katsoa elokuvia, saa minut jaksamaan arjessa eteenpäin. Tämä ajatus saa minut pahimpina aamuina nousemaan sängystä ylös, vaikka ulkona on pimeää ja synkkää, ja haluaisin vain käpertyä lämpimän peiton alle nukkumaan.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Nappikaupan naiset & Morsiuskamari

Kahden vanhan naisen pitämä nappikauppa on kuin tuulahdus suoraan vanhoilta hyviltä ajoilta. Pelkästään nappeja myyvä erikoisliike taitaa olla katoavaa kansanperinnettä nykyään. Kauppa sijaitsee mukulakivisen kävelykadunpätkän varrella, mikä luo idyllisen miljöön tapahtumille. Ajatus nappikaupasta näin käsityöihmisen näkövinkkelistä on kutkuttava. Haluaisin kyllä vierailla nappikaupassa, ihan vain ihmetellä seinänkokoista hyllykköä, joka on täynnä mitä erilaisimpia nappeja.

Nappikaupan naiset kuuluu jokavuotiseen syyslukemistooni. Ehkä se johtuu siitä, että luin sen ensimmäisen kerran syksyllä monta vuotta sitten, joten kirjasta tulee väistämättä mieleen pilviset päivät ja märkä oranssien lehtien täplittämä nurmikko. Ja onhan kirja pullollaan Tuija Lehtisen tuttua hauskaa dialogia, joten kyllä lukuhetki kummasti piristää harmaan syyspäivän keskellä.

Morsiuskamari sijoittuu samaan miljööseen, aikaa vain on kulunut muutamia vuosia. Samoja henkilöitäkin Hopealähteenkadulla kuljeskelee, mutta luonnollisesti mukana on myös uusia tuttavuuksia. Nappikauppa on kuitenkin kokenut pienen muutoksen: siitä on tullut myös kahvila. Jos olin halunnut vierailla pelkästään nappikaupassa ihmettelemässä, niin sen muututtua kahvilaksi, olisin todellakin poikennut sinne kahville. Eipähän olisi tarvinnut keksiä minkäänlaista tekosyytä poiketa sisälle.

Kirjojen miljöössä vain on sitä jotakin... En tiedä, miksi mukulakivikatu ja sen vanhat rakennukset pikku kauppoineen saivat minut haltioituneeksi. Toivoisin itsekin löytäväni jotakin vastaavanlaista. Ehkäpä minunkin pitäisi vain lähteä pääräättömästi vaeltelemaan pitkin kaupungin katuja. Silloin saattaisin ehkä törmätä vastaavanlaiseen miljööseen tai peräti samanhenkiseen nappikauppa-kahvilaan. Ehkä minunkin elämässäni alkaisi silloin tapahtua jotakin.

(c) Heli

Ostin Morsiuskamarin uteliaisuuttani miki-kirjan muodossa, enkä vieläkään oikein tiedä, mitä mieltä tästä uudesta kirjaformaatista pitäisi olla. Taidan kuitenkin pitää siitä enemmän kuin pokkarista. Se vie vähemmän tilaa, mutta huono puoli on kirjan ohuet sivut. Mieleeni tuli ala-asteella saatu virsikirja... Ainakaan kirjan kannet eivät leviä niin kuin pokkareiden kansilla on tapana tehdä.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Frío

Mistä tietää, että syksy on tulossa tai jo saapunut?
Palelemisen aikakausi alkaa. Tai no kyllähän minä palelen myös kesällä, mutta syksyn tullen se vain pahenee ja kaappien uumenista saa kaivella villapaidat ja paksut hupparit käden ulottuville.

En tiedä, mistä sisäinen vilukissani on kuoriutunut. En minä ennen palellut ainakaan näin paljoa...tai sitten aika kultaa muistot. Tarkemmin kun ajattelen, niin enhän minä lapsena halunnut laittaa kylmiä vaatteita päälle talvisin. Ehei, erityisesti alusvaatteet, jotka olivat suorassa kosketuksessa ihoon, piti laittaa lämpimän patterin päälle lämpiämään ennen kuin ne saattoi vetää päälle. Villi huhu (eli äiti) kertoo myös, että vaippaikäisenä kiikutin myös vaipat patterin päälle lämpiämään... No mutta onhan kylmä vaate/vaippa hyvin ikäväntuntuinen päällä. Sen verran olen kuitenkin kasvanut noista päivistä, että voin kyllä vetää vaatteet päälle suoraan kaapista, ei niitä tarvitse enää lämmittää missään.

Eniten kärsin sormien ja varpaiden palelemisesta, eli siis huonosta ääreisverenkierrosta. Sen takia villasukat ja villapaidat ovat etenkin talvisin lempivaatteitani, ranteenlämmittimistä ynnä muista viritelmistä nyt puhumattakaan. Villasukkia käytän ympäri vuoden, niillä vain on mukava hiihdellä kotona ympäriinsä. Tänä vuonna huomasin syksyn tulon siitä, että jouduin vetämään sisällä paksun hupparin päälleni. Ja asunnossani on ympäri vuoden noin 25 astetta lämmintä. Ja minä istun täällä huppari päällä ja villasukat jalassa haaveilemassa, että voisin vain käpertyä peiton alle nukkumaan. Ehkä vanhuus on vihdoin tullut, koska tunnun vain palelevan olipa vaatetta päällä miten paljon hyvänsä.


Itse laululla nyt ei ole mitään tekemistä tämän aiheen kanssa...paitsi nimensä puolesta. Ja se muistuttaa minua siitä, että Espanjassa oli lämmintä ympäri vuoden...lukuunottamatta asuntoja, joissa ei tahtonut olla kunnon lämmitystä saati eristystä. Eli nykyään arvostan kummasti lämpimänä hohkavia pattereita, lattialämmitystä suihkussa ja kaksinkertaisia ikkunoita.

perjantai 3. lokakuuta 2014

Päivänsäde palaa

 

Herra Ylppö ja Ihmiset -yhtyeen jäähyväislaulu. Minä todella toivon, että paluu tapahtuu vielä joku kaunis päivä tulevaisuudessa, ja päivänsäde ja menninkäinen kohtaavat. Herra Ylppö ja Ihmiset olivat monesti minun päivänsäteeni pimeinä ja ikävinä hetkinä ja ovat hyvin todennäköisesti sitä myös tulevaisuudessa. Aivan niin kuin laulussa todetaan: "Eikä murheellisten laulujen maassa ole enää murheita." Ylpön sanoitukset ovat antaneet minulle monenlaisia oivalluksia elämästä.

Mutta eihän kukaan tiedä tulevaisuudesta, jos Ihmisten matka päättyy tähän, niin sitten se päättyy. Enköhän jää henkiin ja selviä neljällä levyllisellä heidän musiikkiaan, jos enempää ei ole tulossa.Tällä hetkellä olen tyytyväinen siihen, että ehdin nähdä heidät edes yhden kerran livekeikalla. Keikalta välittyneellä energiamäärällä pitäisi pystyä elämään ainakin vuoden verran.

Ja mitä se tosiaan kertoo minusta, kun niin monet tekstini kertovat samoja asioita uudestaan ja uudestaan?

perjantai 12. syyskuuta 2014

Tolkien

Tämä syksykesä on ollut aika Tolkien-painotteista niin kirjojen kuin elokuvien puolesta. Vyöry alkoi oikeastaan siitä, kun katsoin ensimmäisen Hobitti-elokuvan pitkästä aikaa. Sen jälkeen tajusin, etten muistanut Taru Sormusten Herrasta -elokuvista paljon mitään. Noh, ostin sitten koko trilogian (koska halvalla sain), ja sen katselussa menikin yksi viikonloppu mukavasti. Sen jälkeen tajusin, etten ollut lukenut kirjoja muutamaan vuoteen, joten päätin sitten lainata ne kirjastosta heti kun vain mahdollista. Muutama päivä sen jälkeen eksyin kirjakauppaan äitini kanssa, ja ihastelin siellä (ties monettako kertaa) Tove Janssonin kuvittamaa Hobittia. Nimenomaan ihastelin, koska opiskelijabudjetille kirja oli edelleen liian kallis. Äiti kuitenkin lupasi ostaa kirjan minulle, koska sen niin kovasti halusin. Yritin kyllä väittää vastaan, ettei kirja nyt niin tarpeellinen ostos ollut. Kuulemma rahaa kuluu turhempiinkin ostoksiin. Joten minä sain kirjani. Hipelöin ja silittelin kirjaa sitten loppupäivän, aivan kuten Klonkku aarrettaan tyytyväinen virne naamallani. Osoitus siitä, miten helposti pienen ihmisen saa onnelliseksi pienillä asioilla.

Tämän jälkeen minun oli sitten pakko saada ensimmäisen Hobitti-elokuvan pidennetty versio ekstroineen itselleni... Sekin johtui vain siitä, että nettikaupassa selaillessani TSH-elokuvia törmäsin kyseiseen boksiin. Sen viisilevyisen paketin katsomiseen käytin ehkä kolme hyvin pitkää iltaa. Sanomattakinhan se on selvää, että haluan kyseisen paketin myös kahdesta muusta osasta, jahka ne ilmestyvät. Tällä hetkellä minua kaivelee ainoastaan se, etten silloin ennen muinoin tajunnut ostaa näitä pidennettyjä elokuvaversioita myös TSH-leffoista, koska nykyään pakettia ei ole saatavissa enää dvd-muodossa, vain blueray-boksin olen onnistunut nettikaupoista löytämään. Toisaalta pidän Hobiteista ehkä kuitenkin hitusen enemmän kuin TSH-leffoista, joten siinä mielessä asia ei niin paljoa haittaa. Mikäli joskus omistan blueray-soittimen, niin voi olla paljon mahdollista, että myös TSH-boksi löytää tiensä täyttämään hyllytilaani sikälimikäli niitä vielä silloin jostain löytyy.

Kun kirjat on nyt pitkästä aikaa luettu ja ilmestyneet elokuvatkin katseltu moneen kertaan läpi, niin voi vain todeta että ei kirjoista olisi parempia elokuvia voinut tehdä. Vaikka eroja tietenkin on, niin silti elokuvat ovat jotenkin...tolkienmaisia, jos nyt niin voi sanoa. Ja mitä olen elokuvien ekstramateriaalia katsellut, niin jossain mielessä harmittaa, ettei ole päässyt edes pieneksi osaksi noin mahtavaa projektia. Minä olisin suostunut vaikka kahvinkeittäjäksi pelkästään ruoka- ja majoituspalkalla ihan vain päästäkseni kokemaan tunnelman, joka ekstramateriaaleista välittyy.

Päällimmäiseksi elokuvista ja kirjoista jäi tällä kertaa mieleen Gandalfin luja usko siihen, että pienetkin arkiset asiat voivat torjua pahuutta. Ei tarvitse olla suuri ja mahtava voidakseen muuttaa maailmaa, pienikin otus voi kummasti vaikuttaa tulevaisuuteen. Ei olisi pahitteeksi muistaa se meidänkin maailmassamme. Jokaisesta meistä voi kuoriutua pieni hobitti, joka uhmaa pahuutta. Niin minä ainakin haluan uskoa.

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Ravistettava ennen käyttöä


Jollakin kieroutuneella tavalla laulun sanat kuvaavat ajatuksiani. En ole tyytyväinen itseeni, enkä siihen mitä olen nyt. Toisinaan tunnen olevani kummajainen.

Joskus ajattelen, että haluaisin palata vuosia taaksepäin menneisyyteen ja tehdä elämästäni täysin erilaista. Mistä sitä tietää, vaikka pelkästään yksi eri tavalla tehty päätös muuttaisi elämäni täysin. Seuraavaksi voikin sitten miettiä, että pystyisinkö tekemään elämästäni erilaisempaa kuin se on nyt. Vai toisiko jokainen eri tavalla tehty päätös minut tähän samaan elämäntilanteeseen? Sitäpä en saa koskaan tietää.

Silloin tällöin mietin, että teen asialle jotakin. Muutan elämässäni ne asiat, joihin en ole tyytyväinen. Aloitan ihan pienistä arkisista asioista, ja jos onnistun niissä, jatkan ehkäpä suurempiinkin päätöksiin. Kuitenkin pientenkin asioiden muuttaminen näyttää ylitsepääsemättömältä. Huomaan elämän jatkuvan samanlaisena päivästä ja viikosta toiseen, kuukaudet vaihtuvat melkein huomaamatta. Eikä tulevaisuudesta ole vieläkään harmainta aavistusta. Ehkä ongelmana on tosiaan muutoksen pelko, mene ja tiedä.

Ehkä minussa tosiaan on ongelma, siitä en sitten tiedä onko virhe ohjelmoinnissa vai missä. Ainakin jonkinsortin ravistelu voisi olla paikallaan jämähtäneelle elämälleni.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Summer

Kesäisin kaipaan ainakin muutamaksi päiväksi keskelle korpea, missä nykyajan mukavuuksia on vain rajallisesti. Mikään ei rauhoita paremmin pitkän kaupungissa vietetyn talven jälkeen kuin muutama päivä mökillä keskellä luontoa.

Mikä olisi jännempää kuin nähdä huussin rappusilta kuinka peura jolkottelee vain parinkymmenen metrin päässä pellolla? Tai ihmetellä kuusilapsista joutsenperhettä kaislikossa? Joka kesä löytyy uusia ötököitä, joita ihmetellä: ruusun kukissa viihtyviä parisenttisiä koppakuoriaisia tai muita pöriseviä öttiäisiä pitkine turnosarvineen. Kaikkia en ehdi edes tunnistaa, saati napata niistä kuvaa myöhempää ötökkökirjan tutkiskelua varten. Muitakin uusia tuttavuuksia kävelee vastaan. Rantakivellä edes takaisin tepasteleva lintunen kuuluu olevan rantasipi. Mahdollisesti samainen lintu, jonka poikasen kissa nappasi ja söi viime kesänä. Tuloksena tästä kipeä vatsa kissalle...

Samalla tämä kaikki on rentoutumista. Makaan nurmikolla ja katselen kimalaisen pöminää apilan kukissa. Pohdiskelen, miltä tuntuisi silittää pörröistä kimalaista. Ihastelen värikästä perhosta, kunnes huomaan sen toisen siiven revenneen. Tunnen saman tien surua, sillä tiedän perhosten siipien olevan herkkiä kosketukselle. Kuitenkin perhonen lähtee läpyttelemään lentoon, ja huomaan sen pärjäävän rikkonaisesta siivestään huolimatta.

Omaa luokkaansa ovat myös lenkkeilyt kissan kanssa lähimetsikköön. Kaupunkiympäristössäkin metsäkissa kaipaa pöpelikköön kuuntelemaan erinäisiä rapinoita. Kiitos kissani, tunnistan jo hiiren piipityksen. Voiko sympaattisempaa näkyä ollakaan kuin kaksi hiirtä juoksemassa polun poikki pesäänsä? Kissan huomio onkin sillä aikaa kiinnittyneenä pieneen lintuseen pajukossa, äänen perusteella kyseessä on pajulintu. Lintunen on vain puolen metrin päässä minusta pajunoksalla laulamassa, tai mahdollisesti varoittamasta lähistöllä sijaitsevasta pesästä.

Toivoisin voivani purkittaa edes jonkun näistä kesäisistä hetkistä luonnossa pitkän ja kylmän talven varalle. Pimeänä ja synkkänä hetkenä voisin ottaa purnukan esille ja muistella kesän lämpöä ja lintujen laulua ja ötököiden pörinää. Tällä hetkellä kesästä muistuttaa vain musiikki ja sadat valokuvat tietokoneen ruudulla.

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Pohjankontu

Helena Wariksen kirjoittamassa Pohjankontu-trilogiassa vain on sitä jotakin, se on suomalaista fantasiaa parhaimmillaan. Luin trilogian jo aikoja sitten, mutta koska osien välissä kului niin paljon aikaa, etten enää jälkimmäisiä osia lukiessani tahtonut muistaa, mitä edellisissä oli tapahtunut, päätin lainata kirjat heti tilaisuuden tullessa kaikki kerralla.

En yhtään epäile, etteikö sarja voisi kertoa jostain Suomen tai jopa Pohjoismaiden muinaisista ajoista. Juuri niistä vanhoista ajoista, kun vanhat mahdit olivat olemassa, ihmisillä oli haltiaeläimiä, he uskoivat noitiin ja järjellä selittämättömiä asioita todella tapahtui. Toisen lukukerran jälkeen vakuutuin siitä, että taas löytyi yksi maailma, jossa voisin elää. Sillä edellytyksellä tietenkin, että kuuluisin vanhojen mahtien suojelukseen ja pääsisin karkuun pitkää talvea.

Niin, pitkä talvi. Maailman yli ulottuva talvi, joka puhdistaa kaiken pahan maan päältä jättäen eloon vain harvat ja valitut, jotka ovat vanhojen mahtien avustuksella päässeet turvaan. Joskus tuntuu, että tämäkin maailma tarvitsisi muutaman pitkän talven, että kaikki kuona-aines häviäisi maan pinnalta. Ja ehkäpä pitkä talvi palauttaisi meillekin jo unohtuneet henkiolennot, jospa sitten pääsisin tapaamaan maahisia metsässä ja näkisin vedenhenkiä kisailemassa puroissa.

Trilogia sai minut pohtimaan myös sitä, millaista olisi elää maailmassa, jota ei ole kartoitettu kokonaan. Jossain tuolla kaiken tiedon ulkopuolella olisi vielä maita ja mantuja, joita ei olisi raapustettu edes hiilenpalalla alkeelliseenkaan nahanpalaseen. Voisi vain lähteä reppu selässä kulkemaan vaikka kohti pohjoista ja löytäisi sieltä asumattomia seutuja, joista kukaan ei ole kunnolla päässyt perille. Ties mitä kaikkea jännää sieltä löytyisikään! Mutta tämä maapallo on koluttu jo niin tarkkaan, ettei uusia mantereita tai edes maita löydy enää. Eli jos pitkä talvi tulisi, olisimme kaikki hukassa.

"Minä olen Arni. Minut on nimetty vartijaksi mutta en ymmärrä mitä minun täytyisi vartioida. Minä olen istunut tällä lumisella rannalla lapsesta asti ja nyt olen jo mies. Mikään muu ei ole muuttunut. Kaamos lepää painavana jääkentän päällä. Kuu kasvaa kerta toisensa jälkeen mustalla taivaalla. Selkäni takana, paljaan koivikon tuolla puolen kohoaa kolme mahtavaa tunturia, hohtaen ikuisessa yössä kirkkaan valkoisina. Niistä huokuva pohjaton raskasmielisyys on minullekin melkein liikaa. En katso sinne kovinkaan usein. Minä katson toiseen suuntaan ja näen kuinka järven jäällä kulkee valkeita viimapyörteitä.
En jaksa laskea päiviä, sillä vuodetkin ovat menettäneet merkityksensä. Taivas ei vaalene, aamu ei koita. Olen yksin täällä enkä voi muuta kuin odottaa. Odottaa että unohdan loputkin. Silloin kaikki olisi helpompaa." (Uniin piirretty polku)

Olen aivan ihastunut luonnon kuvaamiseen kirjoissa. Muutenkin kirjojen kerronta ja kuvaus saavat minut hidastamaan lukutahtiani ja nauttimaan sanoista ja niiden soinnista, kuinka ne piirtävät silmieni eteen kuvan maailmasta, jonne haluaisin päästä edes vierailemaan.
Ja kokot, nuo uljaat ja viisaat linnut! Haluaisin nähdä joskus sellaisen, ehkä jopa lentää sen selässä!

torstai 29. toukokuuta 2014

Roope-Ankan elämä ja teot


En ole aiemmin pahemmin välittänyt Aku Ankka -sarjakuvista. Luin niitä lapsena lähinnä silloin, kun muuta lukemista ei ollut ja kaapeissa lojui kuitenkin monen vuoden Aku Ankat ja pitkä rivi Roope-Setiä. Lähinnä sarjakuvissa tökki niiden lyhyys; olin jo lapsena kiinnostuneempi itse tarinan juonesta ja sen kehityksestä. Silloin en osannut arvostaa kielellistä kikkailua tai piirtäjien pieniä nyansseja, jotka yhtä lailla vaikuttavat tarinan kulkuun. Minusta oli vain turhauttavaa parin sivun jälkeen huomata miten nätisti tarina laitettiin pakettiin ja siirryttiin seuraavaan.

Tuomas Holopaisen Roope-Ankan elämä ja teot -kirjaan pohjautuvan soundtrackin ansiosta kiinnostuin sarjakuvista uudestaan. Levy itse on taattua Holopaista, ehdottomasti yksi lempilevyistäni ikinä. Ja koska minulla ei ollut mitään käsitystä kappaleiden takana olevista tarinoista, päätin hankkia käsiini kyseisen opuksen. En tiedä oliko syynä Don Rosan piirtämät tarinat vai olenko aikuistunut niin paljon, että sarjakuvat kolahtivat ihan eri tavalla kuin lapsena. Nyt osasin nauttia pienistäkin yksityiskohdista, joita kuvista löytyi. Yksi kriteereistäni hyvälle kirjalle on se, että se saa minut nauramaan ääneen. Rosan kirja sai sen aikaan useinkin.

Lapsena pidin Roopea aika ikävystyttävänä hahmona, ärsyttävänä kitupiikkinä. Hahmo uiskenteli rahameressään ja silti natkutti hinnannousuista ja tinkasi joka paikassa minkä kerkesi. Nyt kuitenkin ymmärrän paremmin Roopen suhteen rahasäiliön rahoihin: jokainen lantti ja seteli on muisto seikkailuista ympäri maailman. Kirjan opetus on yksinkertaisesti se, ettei raha ole tärkeää. Paremminkin kaikki muistot ja kokemukset: millaista on seikkailla Villissä Lännessä tai ratsastaa kengurulla Australiassa, miltä tuntuu löytää täysin koskematon laakso, jossa saat olla yksin ja nauttia luonnon ihmeistä. Loppujen lopuksi Roopen kallein aarre ei olekaan ensilantti vaan jotain aivan muuta.

Enhän minäkään ole unohtanut nuhruista pehmolelulammastani tai tarinaa Pikkuilveksen seikkailuista kotimetsässä. Nämä ja lukemattomat muut muistot säilyvät aina tallessa kuvainnollisessa rahasäiliössä, jonne vuosien varrella kertyy vain enemmän ja enemmän tavaraa aivan samalla tavalla kuin Roope kartuttaa rahojaan.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

La Soledad



Yksinäisyys.

Muisto siitä kuinka kävelin pitkin rantatietä ja pysähdyin istumaan palmun alle katselemaan merta. Unelmoimaan. Kävelin avojaloin hiekalla ja kahlasin vedessä. Pienen pieni rapu säikähti minua ja kaivautui hiekkaan piiloon. Samalla kourallinen poikia käveli ohitseni. Muistan heidän vilkuilunsa ja naureskelunsa. Kukaan ei uskaltanut tulla juttelemaan.

Es la soledad...

Se on vain ohuen ohut seinämä kaiken muun ja itsemme välillä. Kuitenkin se riittää erottamaan meidät muusta maailmasta. Siellä sisällä laatikossa, jossa on ohuen ohuet seinämät, voisi huutaa äänensä käheäksi. Eikä kukaan kuulisi. Vaikka kuinka haluaisi seinien häviävän, ne eivät katoa minnekään. Ne korkeintaan ohenevat sen verran, että jotain hiuksenhienoa pääsee läpi. Ja jää seinien vangiksi. Lopulta syntyy oma pienoismaailma, missä luonnonlait eivät päde. Vielä kun sinne onnistuisi eksymään niin perusteellisesti, että aika pysähtyisi, ja voisi jäädä ikuisiksi ajoiksi ohuiden seinien sisälle.

Se ei kuitenkaan ole mahdollista. Niinpä joka aamu herään tässä maailmassa, jossa kello tikittää uhkaavasti... Yritän muistaa tämän maailman lait ja käyttäytyä niiden mukaan. Kuitenkin jossain vaiheessa huomaan luiskahtaneeni omaan lasiseinäiseen koppiini, jonne kenelläkään muulla ei tunnu olevan pääsyä.

"Porque ella no me ha abandonado ni un momento.
Ella, quiero que se vaya y no se va.
Es la soledad, esa ausencia que te queda del recuerdo, 
un suspiro que hace que te sienta lejos, un abrazo que no deja respirar.
Voy a gritar, pero eso solo rompe mi silencio,
este frío me va quemando por dentro, es la soledad.
- -
En cada despertar yo me pinto una sonrisa,
luego la cambiaré por un valls de lágrimas.
Hoy me voy a perder, pa' poder parar el tiempo..."

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Ainoat oikeat


Kotimainen romanttinen hömppäkomedia. Juuri sitä mitä aina silloin tällöin tarvitsee. Voi vain heittää aivot narikkaan ja naureskella hahmojen kommelluksille. Kyllähän suurin osa romanttisista komedioista on täysin ennalta arvattavia lopputuloksen suhteen. Mielestäni lopputulos näissä ei olekaan se olennaisin juttu vaan se matka. Miten ja kuinka monen mutkan kautta pariskunta päätyy lopulta yhteen, kuinka monta vastoinkäymistä tielle pitää sattua ennen kuin onnellinen loppu on mahdollinen. Ehkä juuri sen takia ihmiset katsovat näitä elokuvia vuodesta toiseen, lukevat samalla kaavalla kirjoitettuja kirjoja. He tuntevat kaavan ja tietävät lopputuloksen. Ainoaksi yllätysmomentiksi jääkin se, miten loppuun päästään, vaikka siinäkin on usein toistuvia elementtejä. Omasta mielestäni juuri ne pienet yllättävät jutut tekevät romanttisista hömppäleffoista viihdyttävää katsottavaa. Jos elokuva ei sisällä mitään yllätystekijöitä, niin silloin kaavaa on seurattu ehkä liiankin tiukasti.

Myönnän, että kotimaisia elokuvia tulee katsottua aika vähän. Lähinnä vilkuilen niitä televisiosta, jos sieltäkään. Yleensä niissä pitää olla jokin juju, että minut saa raahattua elokuviin asti. Ainoat oikeat -leffassa kyseessä oli Eva&Manu dueton versio Kun aika on -biisistä. Törmäsin Youtubessa videoon, jossa näkyi pätkiä elokuvan kohtauksista. Sen jälkeen katsoin elokuvan trailerin ja päätin, että tämä elokuva pitää käydä katsomassa. Jo trailerista sai sen kuvan, että taattua hömppää on luvassa. Ehkä Sonera-miehellä oli oma vaikutuksensa...

En nyt ehkä omaan hyllyyni ostaisi elokuvan dvd:tä, mutta enköhän liimaa takamukseni telkkarin eteen jahka elokuva sinne asti päätyy.

torstai 27. helmikuuta 2014

sara@crazymail.com


Sara-sarja on Tuija Lehtisen nuortensarjoista mielestäni toiseksi paras. Törmäsin sarjan ensimmäiseen kirjaan kaupan tarjouspöydässä, enkä voinut kävellä ohi ostamatta sitä hyllyyni.

Ihmettelen edelleen miten olen voinut nuorena samaistua kirjan päähenkilöön, 16-vuotiaaseen punkkarityttö Saraan. Hän on kaikkea sitä mitä minä en ollut teini-ikäisenä, saati siihen aikaan kun luin kirjan ensimmäistä kertaa n. 12-vuotiaana. Sara liikkuu jengissä, jossa alkoholinkäyttö tai huumeet eivät ole mitenkään outo asia. Hän tupakoi, on paha suustaan eikä tunnu välittävän mistään tai kenestäkään. Sarahan pakotettiin muuttamaan Helsingistä enonsa luo tuppukylään käymään kymppiluokka, koska hän aiheutti jengisekoiluillaan niin paljon harmaita hiuksia äidilleen ja isäpuolelleen. Helsingin ympyröihin tottunut teini haluaa tietenkin vain päästä pois tuppukylästä sukulaistensa luota, mielellään jonnekin kauas pois.

Ehkä juuri täydellinen luonteen päinvastaisuus sai minut lukemaan Saran kommelluksia. Minähän olin se kiltti tyttö, joka ei koskenut tupakkaan pitkällä tikullakaan eikä pahemmin alkoholiinkaan ennen täysi-ikäisyyttä. Olin hyvä koulussa, en lintsannut ja loppujen lopuksi pidin koulunkäynnistä, täysin päinvastoin kuin Sara. Loppujen lopuksi Sara ei ole ollenkaan niin paha ja sydämetön ihminen kuin mitä antaa muiden ymmärtää. Tämän puolen tuo esiin kiusattu runoilijatyttö Mona-Lisa, josta loppujen lopuksi kehkeytyy Saran ystävä, vaikkei hän alun alkaenkaan voi sietää Mona-Lisaa lähellään. Joten ehkä meissä oli sittenkin jotain yhteistä.

Oli hauska huomata, ettei mieleni ole muuttunut vuosien varrella lainkaan; pidän kirjasta edelleen. Pitkälti syynä on Lehtisen tapa rakentaa kutkuttavanhauskoja dialogeja henkilöiden välille. Kirjaa ei voi lukea nauramatta katketakseen. Myös pieni romantiikan tuulahdus Rauskin muodossa tekee kirjasta lähes täydellisen lukukokemuksen.

Jotenkin tällä lukukierroksella kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen Saran pahansisuinen mummo. On vaikea olla huomaamatta Saran ja mummon yhtäläisyyksiä, molemmat ovat ihan yhtä pahoja suustaan. Saran sanoja mukaillen mummossa on munaa enemmän kuin Saran isäpuolessa ja enoissa yhteensä. Tuollainen mummo voisi olla mukava piristysruiske sukujuhlissa. Eikä arkikaan varmasti olisi tylsää. Ei ainakaan seuraavasta kohtauksesta päätellen, kyseessä siis bileiden jälkeinen aamu:

"Aamulla mä kuitenkin havahduin omassa sängyssäni pää sietämättömän kipeänä. Enkä mä ollut yksin. Mulla oli vuosisadan Punahilkka-kankkunen.
Mä heräsin isoäidin vierestä."

perjantai 31. tammikuuta 2014

Paradise

"When she was just a girl
she expected the world
but it flew away from her reach so
she ran away in her sleep
and dreamed of
para-para-paradise, para-para-paradise, para-para-paradise
every time she closed her eyes"

Kun en lapsena saanut unta, yksi äitini antamista vinkeistä oli, että ajattelisin vain mukavia asioita. Myöhemmin alkaessani stressata opiskeluista tai töistä, tästä vinkistä kehittyi minulle elintärkeä. Jossain vaiheessa en ajatellut enää mukavia asioita, vaan aloin todella haaveilla niistä. Iltaisin ennen nukkumaanmenoa unelmoin kaikesta mahdollisesta. Nykyään siitä on tullut tapa. Unettomina öinä saatan kehitellä päässäni kokonaisen tarinan. Se voi pohjautua kirjaan, jota olen sillä hetkellä lukemassa tai elokuvaan, jonka olen juuri nähnyt. Etenkin mielestäni väärin loppuneet tarinat saavat öisin mielessäni paremman lopun tai kehittyvät täysin toisenlaisiksi kertomuksiksi. Pohdin, mitä itse tekisin kussakin tilanteessa, miltä tuntuisi elää kirjan tai elokuvan päähenkilön elämää. Usein päädyn kuitenkin haaveilemaan jostakin minulle sillä hetkellä tärkeästä unelmasta. Saatan keksiä monia eri tapoja unelman toteutumiseen ennen kuin Nukkumatti viimein saapuu hiekkasäkkinsä kanssa.

Aamulla mielikuvitusleikkini tuntuu lapselliselta, ja tiedän, ettei oikeassa elämässä sellaista tule tapahtumaan koskaan. Mutta minulle tästä leikistä on tullut jo pinttynyt tapa. Jos en päästäisi mielikuvitustani valloilleen illalla, alkaisin pyöritellä ajatuksissani ikäviä ja stressaavia asioita. Lopputuloksena olisi vain huonosti nukuttu yö, ja seuraavana päivänä olisin suotta väsynyt ja sen takia pahantuulinen. Järkevä minäni (kai ääntä pitäisi nimittää omaksitunnoksi) kyllä yrittää kovasti kertoa minulle, että liiallinen haaveisiin uppoutuminen voi olla myös pahasta. Ehkä jonain päivänä otan kaikki mielikuvitusseikkailuni muuhunkin hyötykäyttöön kuin vain karkottamaan ikäviä ajatuksia. Mutta tällä hetkellä jokainen haaveiltu hetki heijastaa jollain tavoin minun paratiisiani. Tarraudun epätoivoisesti kiinni ajatukseen, että vielä joku päivä päädyn sinne oikeasti.