Helena Wariksen kirjoittamassa Pohjankontu-trilogiassa vain on sitä jotakin, se on suomalaista fantasiaa parhaimmillaan. Luin trilogian jo aikoja sitten, mutta koska osien välissä kului niin paljon aikaa, etten enää jälkimmäisiä osia lukiessani tahtonut muistaa, mitä edellisissä oli tapahtunut, päätin lainata kirjat heti tilaisuuden tullessa kaikki kerralla.
En yhtään epäile, etteikö sarja voisi kertoa jostain Suomen tai jopa Pohjoismaiden muinaisista ajoista. Juuri niistä vanhoista ajoista, kun vanhat mahdit olivat olemassa, ihmisillä oli haltiaeläimiä, he uskoivat noitiin ja järjellä selittämättömiä asioita todella tapahtui. Toisen lukukerran jälkeen vakuutuin siitä, että taas löytyi yksi maailma, jossa voisin elää. Sillä edellytyksellä tietenkin, että kuuluisin vanhojen mahtien suojelukseen ja pääsisin karkuun pitkää talvea.
Niin, pitkä talvi. Maailman yli ulottuva talvi, joka puhdistaa kaiken pahan maan päältä jättäen eloon vain harvat ja valitut, jotka ovat vanhojen mahtien avustuksella päässeet turvaan. Joskus tuntuu, että tämäkin maailma tarvitsisi muutaman pitkän talven, että kaikki kuona-aines häviäisi maan pinnalta. Ja ehkäpä pitkä talvi palauttaisi meillekin jo unohtuneet henkiolennot, jospa sitten pääsisin tapaamaan maahisia metsässä ja näkisin vedenhenkiä kisailemassa puroissa.
Trilogia sai minut pohtimaan myös sitä, millaista olisi elää maailmassa, jota ei ole kartoitettu kokonaan. Jossain tuolla kaiken tiedon ulkopuolella olisi vielä maita ja mantuja, joita ei olisi raapustettu edes hiilenpalalla alkeelliseenkaan nahanpalaseen. Voisi vain lähteä reppu selässä kulkemaan vaikka kohti pohjoista ja löytäisi sieltä asumattomia seutuja, joista kukaan ei ole kunnolla päässyt perille. Ties mitä kaikkea jännää sieltä löytyisikään! Mutta tämä maapallo on koluttu jo niin tarkkaan, ettei uusia mantereita tai edes maita löydy enää. Eli jos pitkä talvi tulisi, olisimme kaikki hukassa.
"Minä olen Arni. Minut on nimetty vartijaksi mutta en ymmärrä mitä minun täytyisi vartioida. Minä olen istunut tällä lumisella rannalla lapsesta asti ja nyt olen jo mies. Mikään muu ei ole muuttunut. Kaamos lepää painavana jääkentän päällä. Kuu kasvaa kerta toisensa jälkeen mustalla taivaalla. Selkäni takana, paljaan koivikon tuolla puolen kohoaa kolme mahtavaa tunturia, hohtaen ikuisessa yössä kirkkaan valkoisina. Niistä huokuva pohjaton raskasmielisyys on minullekin melkein liikaa. En katso sinne kovinkaan usein. Minä katson toiseen suuntaan ja näen kuinka järven jäällä kulkee valkeita viimapyörteitä.
En jaksa laskea päiviä, sillä vuodetkin ovat menettäneet merkityksensä. Taivas ei vaalene, aamu ei koita. Olen yksin täällä enkä voi muuta kuin odottaa. Odottaa että unohdan loputkin. Silloin kaikki olisi helpompaa." (Uniin piirretty polku)
Olen aivan ihastunut luonnon kuvaamiseen kirjoissa. Muutenkin kirjojen kerronta ja kuvaus saavat minut hidastamaan lukutahtiani ja nauttimaan sanoista ja niiden soinnista, kuinka ne piirtävät silmieni eteen kuvan maailmasta, jonne haluaisin päästä edes vierailemaan.
Ja kokot, nuo uljaat ja viisaat linnut! Haluaisin nähdä joskus sellaisen, ehkä jopa lentää sen selässä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!