Jos Varjojen kaupungit (Mortal instruments) -kirjasarja olisi kirjoitettu silloin kun olin teini-ikäinen, olisin varmaankin hullantunut täysin. Valitettavasti aikuistuminen on karua todellisuutta, eikä kirjasarja oikein nappaa parinkympin toisella puolella olevaan. Tai no puolet sarjasta on lukematta, joten viimeiset osat ehtivät vielä yllättää positiivisesti. Kirjoissa on kyllä hetkensä, enhän minä muuten niitä kahlaisi läpi. Lisäksi pieni romantikko sisälläni haluaa tietää, mitä päähenkilöparille tapahtuu.
Päähenkilö Clary on 16-vuotias ja muut nuoret samaa luokkaa tai muutaman vuoden vanhempia. Silti kirjassa heidän käyttäytymisensä tuntui välillä jopa liian lapselliselta. Noh, kyllähän teini-ikäisillä on hetkensä: välillä saatetaan käyttäytyä hyvinkin aikuismaisesti ja välillä saadaan pikkulapsille tyypillisiä kiukkukohtauksia. Näin vähän vanhemmalle lukijalle se vain paistaa läpi dialogista. Ehkä se uppoaisi paremmin, jos itsekin olisi henkilöiden kanssa saman ikäinen. Välillä dialogi on kyllä hauskaa luettavaa, ja naureskelen hahmojen kuittailuille. Edelleen pidän yhtenä hyvän kirjan merkkinä sitä, että se saa minut nauramaan. Joten jotain hyvää näissä kirjoissa siis on. Vähän jäin tosin ihmettelemään, miten maallikkomaailma ei näytä olevan millänsäkään siitä, että Clary ja hänen paras ystävänsä Simon imaistaan varjometsästäjien maailmaan. Tosin, hankalahan sitä on taistella demoneja vastaan, jos päivät pitäisi istua esimerkiksi koulunpenkillä.
Kirjasarjasta on tehty elokuva ja tv-sarja. Katsoin elokuvan pari vuotta sitten, enkä ollut siitäkään kovin vakuuttunut. Tai ainakaan se ei kovin mieleenpainuva ollut. Mutta tänä vuonna ilmestynyt tv-sarja Shadowhunters yllätti kyllä positiivisesti. Olihan se vähän höttöä, mutta toimi ainakin paremmin kuin leffa. Ja tv-sarja on ehkä jopa parempi kuin kirjat. Tyypillisesti tv-sarjoissa näyttelijät näyttävät vanhemmilta kuin mitä hahmot elävässä elämässä ehkä olisivat näyttäneet. Mutta se nyt on normaalia ja täytyy vain hyväksyä. Tässä tapauksessa se ei minua haitannut, koska pystyin unohtamaan hahmojen todellisen iän ja ajattelemaan heitä vanhempina kuin mitä hahmot todellisuudessa olivatkaan. Kummasti toi enemmän uskottavuutta tarinaan. Eikä tv-sarjaan tehdyt juonelliset muutokset minua juuri haitanneet. Kieltämättä olisi kyllä hienoa nähdä asioita, joita muut eivät kykene näkemään. Siitä en ole niin varma, ovatko demonit juuri niitä olentoja, joita mielelläni näkisin. Mutta söpöjä varjometsästäjiä, miksipä ei.
Kirjasarjasta on tehty elokuva ja tv-sarja. Katsoin elokuvan pari vuotta sitten, enkä ollut siitäkään kovin vakuuttunut. Tai ainakaan se ei kovin mieleenpainuva ollut. Mutta tänä vuonna ilmestynyt tv-sarja Shadowhunters yllätti kyllä positiivisesti. Olihan se vähän höttöä, mutta toimi ainakin paremmin kuin leffa. Ja tv-sarja on ehkä jopa parempi kuin kirjat. Tyypillisesti tv-sarjoissa näyttelijät näyttävät vanhemmilta kuin mitä hahmot elävässä elämässä ehkä olisivat näyttäneet. Mutta se nyt on normaalia ja täytyy vain hyväksyä. Tässä tapauksessa se ei minua haitannut, koska pystyin unohtamaan hahmojen todellisen iän ja ajattelemaan heitä vanhempina kuin mitä hahmot todellisuudessa olivatkaan. Kummasti toi enemmän uskottavuutta tarinaan. Eikä tv-sarjaan tehdyt juonelliset muutokset minua juuri haitanneet. Kieltämättä olisi kyllä hienoa nähdä asioita, joita muut eivät kykene näkemään. Siitä en ole niin varma, ovatko demonit juuri niitä olentoja, joita mielelläni näkisin. Mutta söpöjä varjometsästäjiä, miksipä ei.
Jos en olisi katsonut sarjaa, en olisi löytänyt artistia nimeltä Ruelle. Vaikka musiikki on hyvin kauakana siitä, mitä normaalisti kuuntelen, jotenkin se vain kolahti. Nimenomaan laulajan ääni, ei ehkä niinkään tekstit. Tässä ilmiössä yhdistyy siis kirjat, televisio ja musiikki nätiksi paketiksi. Ja kyllähän tällaiset höttönuortensarjat ovat omiaan päiviin, jolloin haluaa vain käpertyä viltin alle lukemaan kirjaa tai katsomaat tv-sarjaa ja unohtaa ympäröivän maailman hetkeksi.
Lyhyesti sanottuna: oivallinen lääke kevätmasennukseen.