- Pohdiskeluja lähinnä musiikista, kirjoista ja elokuvista.

torstai 27. helmikuuta 2014

sara@crazymail.com


Sara-sarja on Tuija Lehtisen nuortensarjoista mielestäni toiseksi paras. Törmäsin sarjan ensimmäiseen kirjaan kaupan tarjouspöydässä, enkä voinut kävellä ohi ostamatta sitä hyllyyni.

Ihmettelen edelleen miten olen voinut nuorena samaistua kirjan päähenkilöön, 16-vuotiaaseen punkkarityttö Saraan. Hän on kaikkea sitä mitä minä en ollut teini-ikäisenä, saati siihen aikaan kun luin kirjan ensimmäistä kertaa n. 12-vuotiaana. Sara liikkuu jengissä, jossa alkoholinkäyttö tai huumeet eivät ole mitenkään outo asia. Hän tupakoi, on paha suustaan eikä tunnu välittävän mistään tai kenestäkään. Sarahan pakotettiin muuttamaan Helsingistä enonsa luo tuppukylään käymään kymppiluokka, koska hän aiheutti jengisekoiluillaan niin paljon harmaita hiuksia äidilleen ja isäpuolelleen. Helsingin ympyröihin tottunut teini haluaa tietenkin vain päästä pois tuppukylästä sukulaistensa luota, mielellään jonnekin kauas pois.

Ehkä juuri täydellinen luonteen päinvastaisuus sai minut lukemaan Saran kommelluksia. Minähän olin se kiltti tyttö, joka ei koskenut tupakkaan pitkällä tikullakaan eikä pahemmin alkoholiinkaan ennen täysi-ikäisyyttä. Olin hyvä koulussa, en lintsannut ja loppujen lopuksi pidin koulunkäynnistä, täysin päinvastoin kuin Sara. Loppujen lopuksi Sara ei ole ollenkaan niin paha ja sydämetön ihminen kuin mitä antaa muiden ymmärtää. Tämän puolen tuo esiin kiusattu runoilijatyttö Mona-Lisa, josta loppujen lopuksi kehkeytyy Saran ystävä, vaikkei hän alun alkaenkaan voi sietää Mona-Lisaa lähellään. Joten ehkä meissä oli sittenkin jotain yhteistä.

Oli hauska huomata, ettei mieleni ole muuttunut vuosien varrella lainkaan; pidän kirjasta edelleen. Pitkälti syynä on Lehtisen tapa rakentaa kutkuttavanhauskoja dialogeja henkilöiden välille. Kirjaa ei voi lukea nauramatta katketakseen. Myös pieni romantiikan tuulahdus Rauskin muodossa tekee kirjasta lähes täydellisen lukukokemuksen.

Jotenkin tällä lukukierroksella kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen Saran pahansisuinen mummo. On vaikea olla huomaamatta Saran ja mummon yhtäläisyyksiä, molemmat ovat ihan yhtä pahoja suustaan. Saran sanoja mukaillen mummossa on munaa enemmän kuin Saran isäpuolessa ja enoissa yhteensä. Tuollainen mummo voisi olla mukava piristysruiske sukujuhlissa. Eikä arkikaan varmasti olisi tylsää. Ei ainakaan seuraavasta kohtauksesta päätellen, kyseessä siis bileiden jälkeinen aamu:

"Aamulla mä kuitenkin havahduin omassa sängyssäni pää sietämättömän kipeänä. Enkä mä ollut yksin. Mulla oli vuosisadan Punahilkka-kankkunen.
Mä heräsin isoäidin vierestä."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!