Olen pidemmän aikaa aikonut lukea Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-kirjoja. Mutta jotenkin kirjastossa syli täyttyy aivan muista kirjoista ennen kuin muistan selata puhelimen muistiin rustattua listaa kirjoista, jotka haluan lukea. Nyt äitini sai kirjan joululahjaksi, joten tartuin tilaisuuteen ja luin uusimman Mielensäpahoittajasta kertovan kirjan. Täytyy kyllä lukea muutkin kirjat.
Kirjan kuvaus nykypäivästä on niin todellista, että on helppo uskoa vastaavanlaisia Mielensäpahoittajia löytyvän jokaisesta Suomen kylästä ja kaupungista. Tapahtumia kuvataan humoristisesti, mutta silti jotenkin sydäntäriipaisevasti. Ei varmasti ole helppoa vanheta nykymaailmassa, jossa ei tunnu pärjäävän ilman sivelypuhelinta tai sylitelevisiota. Kuilu vanhojen ja nuorten ihmisten välillä käy hyvin selväksi.
Jokaisen nuoren olisi syytä tutustua Mielensäpahoittajan näkemykseen elämästä. Ehkä se avaisi heidän silmänsä näkemään, millaista vanhemmilla ihmisillä on elää nykypäivänä. Myönnän, että valitan itsekin, kun täytyy mennä vierailulle vanhojen sukulaisten luo. Taasko? Onko pakko? Pitääkö siellä istua koko päivä? Kommunikaatio-ongelmia on ihan yhtä paljon kuin Mielensäpahoittajan ja muiden nuorempien henkilöiden välillä. Mutta ei kai sillä pitäisi olla väliä, vaikkei naapurin mummeli tai ikioma mummo ihan kaikkea meidän jutustelujamme ymmärrä. Tai vaikka ei itse ymmärrä, mitä se vanha ukkeli yrittää selittää. Tärkeintä kai on, että joku kuuntelee ja juttelee, ettei vanhusten ihan yksin ja hiljaa tarvitse päivästä toiseen olla. Jos omasta mielestäni vanhat ihmiset ovat välillä omituisia ja käyttäytyvät hassusti, niin samalla lailla minä nuorena ihmisenä saatan olla täysi mysteeri vanhuksille. Jos minun mielestäni mummon ajatukset juoksevat hitaasti, niin ihan samalla tavalla mummo voi ajatella minusta, kun en heti tajua, mitä hän tarkoittaa.
"Vanhin lapsenlapsi istui tuolilla kauempana. Siinä iässä on vaikea katsoa kun ennen vahvoista ihmisistä tulee vanhoja, heikkoja ja haperoita. Heikkous pelottaa, koska ei halua itse sellaiseksi. Vasta kun alkaa olla lähempänä petipotilasta itse, niin rupeaa hyväksymään sen ainoan tosiasian mikä elämässä on. Olisin halunnut auttaa likkaa, mutta vain elämä opettaa." (s. 226)
Eipä tuota ehkä sen paremmin pysty sanomaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!