- Pohdiskeluja lähinnä musiikista, kirjoista ja elokuvista.

tiistai 24. toukokuuta 2016

El tiempo entre costuras

Ommelten välinen aika -kirja roikkui luettavien listalla monta vuotta, kunnes viimein sain sen kirjastosta lainattua. Alkuun kirja ei oikein tahtonut vakuuttaa, mutta luulisin tämän johtuvan osittain siitä, että kesti hetken tottua kirjailijan tapaan kirjoittaa. Ja kun espanjaksi luin, niin totuttelu kirjoitustyliin ja sanastoon vie aikaa. Onneksi en yleensä pikkukummassa kirjoja jätä kesken, joten alkukankeudesta selvittyäni alkoi juoni kiinnostaa yhä enemmän ja enemmän. Viimeiset pari sataa sivua hotkaisinkin melkein kerralla.

Viime aikoina olen lukenut useammankin historiallisen romaanin. Jotenkin en ole aiemmin niistä innostunut, mutta nyt lukulistalle on päätynyt useita. Parikin romaania on sijoittunut maailmansotien aikaan. Kirjat saivat minut miettimään sitä, miten paljon helpompaa on lukea sodankäynnistä ja muista siihen liittyvistä raakuuksista fantasiakirjoista kuin historiallisiin tapahtumiin pohjautuvista kirjoista, vaikka nekin pitkälti ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Ehkä syy ainakin minulle on se, että todellisessa elämässä ja historiassa ihmisen raakuus on täyttä totta. Joku on todella kokenut sotien kurjuudet, olipa kyse sitten maailmansodista tai paikallisista sisällissodista. Kirjojen kuvaamat kauheudet saavat vain miettimään, miten joku elävä ihminen on voinut sellaista tehdä. Fantasiamaailmassa kaikki raakuus on puhdasta fiktiota. Koskaan ei ole ollut olemassa kuningasta, joka olisi vastannut sotien kauheuksista. Vaikka fantasian raakuus ei ole yhtään sen hyväksyttävämpää, ja suren fiktiivisten hahmojen kuolemia, voin silti muistuttaa itseäni, ettei tätä ole oikeasti tapahtunut, se on vain kirjailijan mielikuvitusta. Sodista kertovat historialliset kirjat taas pohjautuvat totuuteen, ja mitä todennäköisimmin esimerkiksi vankileirien kauheudet ovat olleet täyttä totta. 

Yle on näyttänyt kirjaan pohjautuvaa tv-sarjaa. Pakko myöntää, että koukutuin myös siihen. Minusta sarja oli hyvinkin uskollinen kirjalle, vaikka totta kai juonenkulku erosi paikoitellen kirjasta. Ja voi noita suomenkielisiä tekstityksiä. Muutaman kerran sain kyllä hyvät naurut, mutta minkäs teet. Tuskimpa itsekään olisin sen paremmin joitakin ilmauksia osannut kääntää, vieläpä noin rajatussa tilassa. Kirjassa eniten minua jäi häiritsemään tietynlainen lopun avoimuus. Periaatteessa tapahtumat saatiin loppuun ja olen ratkaisuun tyytyväinen. Mutta epilogissa käytiin läpi todellisten historiallisten henkilöiden kohtaloita hyvinkin tarkkaan läpi. Ja oletin, että fiktiivisille hahmoille olisi tehty samoin. Noh, jotakuinkin niin tehtiinkin, mutta silti lopetus jäi kaivelemaan. Toisaalta, juuri lopetuksen takia olen pyöritellyt kirjan tapahtumia mielessäni useita päiviä, joten omalla tavallaan loppu oli tehokas. Kirjassa jäi myös häiritsemään Ramiron kohtalo, mutta tv-sarjassa siihen otettiin enemmän kantaa, mikä minusta oli hyvä ratkaisu. Minä ainakin toivoin koko kirjan ajan saavani tietää, että se huijari oli saanut ansionsa mukaan. Turhaan odotin. Tykkäsin myös tv-sarjan musiikista, etenkin pianon pimputtelusta, jota aina tasaisin väliajoin kuului. Kai se oli jonkinlainen Siran tunnusmusiikki. Näköjään olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota tv-sarjojen musiikkiin kuin ennen...


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!