Vasta viime aikoina olen huomannut kuinka mukavaa elokuvissa käynti itse asiassa on. Alan olla jo kohta sitä mieltä, että huonokin leffa muuttuu teatterissa hyväksi. Seinän kokoinen valkokangas ja hyvä äänentoisto pelastavat aika paljon. Kotona pienestä televisiosta katsottuna kokemus voi olla aivan toinen.
Elokuvissa ympäröivä maailma vain unohtuu muutamaksi tunniksi, kun uppoudut tarinaan ja ahmit silmilläsi kaikkea mitä valkokankaalla tapahtuu. Aiemmin olin sitä mieltä, ettei kirjoja voita mikään, mutta kyllä elokuvissa käynti alkaa kohota minun asteikollani lukemisen kanssa tasavertaiseen asemaan. Ne vain ruokkivat eri aisteja ja toimivat eri tavalla. Joskus vain kaipaan teatterin tunnelmaa, pääsen näkemään komean näyttelijän seinän kokoisena ja erotan hänen kasvoistaan jokaisen ihohuokosen. Ei kirjasta saa sellaista nautintoa.
Lähdin hetken mielijohteesta katsomaan elokuvan Lumikki ja metsästäjä. Trailerien perusteella se vaikutti ihan katsomisen arvoiselta, tällainen satujen ystävä kun olen. Toinen vielä parempi syy nähdä elokuva oli metsästäjän roolia näyttelevä Chris Hemsworth. (Kun äsken oli puhetta siitä komeasta näyttelijästä...)
Taas kerran mietin elokuvaa katsoessani: Miksi tämä todellinen maailma ei ole niin kuin satujen maat? Missä ovat kaikki keijukaiset, jotka ratsastavat pikkulinnuilla? Missä menninkäiset, jotka kurkistelevat sienten hattujen alta, kun kuljet metsässä ohi? Joskus kun kuljeskelen yksin metsässä, istahdan kivelle ja olen ihan hiljaa. Jos pysyn liikkumatta tarpeeksi kauan, näen ehkä jotain yliluonnollista. Ehkä keijukainen uskaltaa silloin tulla minua tervehtimään... Ehkä metsänhenki näyttää minulle jotain sellaista, mitä kukaan muu ei ole vielä koskaan nähnyt...
Kai elokuvat ovat yksi hengissäpysymisen muoto. Minulle ainakin. Tulisin hulluksi, jos en silloin tällöin voisi hukuttaa ajatuksiani johonkin, joka on olemassa vain mielikuvituksessani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!